Mitä suomalaiselle lähetys työlle tapahtui?

Vuonna 1919 perustettu Suomen lähetysneuvosto on laatinut vuosittaisia lähetystyöntekijätilastoja alusta asti. Pitkään jatkunut lähettimäärän kasvu taittui 1990-luvulla, minkä jälkeen suunta on ollut laskeva.

Kun neuvoston jäsenyhteisöillä oli huippuvuonna 1996 yhteensä 1 256 lähetystyöntekijää, niin vuoden 2015 lopussa lähettilistoilla oli enää 592 nimeä. Nyt vuodenvaihteessa määrä oli jälleen pienempi, yhteensä arviolta noin 540–550.

Arvio perustuu Ristin Voiton lähettimääriltään suurimmilta järjestöiltä saamiin ennakkotietoihin. Fidan lähettimäärä laski viime vuoden aikana 208:sta noin 180:een ja Suomen Lähetysseuran 123:sta ”hieman yli sataan”. Suomen Evankelis-luterilaisella Kansanlähetyksellä määrä kasvoi vuodentakaisesta 63:sta muutamalla ja luterilaisella Lähetysyhdistys Kylväjällä pysyi noin 40:ssä.

Neuvoston 27 muuta jäsenjärjestöä ja -kirkkoa ovat lähettimäärältään vielä pienempiä, ja niissä vuosittaiset muutokset ovat yleensä olleet minimaalisia.

Eniten lähettimääräänsä on 2010-luvulla kasvattanut Operaatio Mobilisaatio – 19:stä noin 30:een. Pientä kasvua on ollut niin ikään noin 30 lähetin Vapaakirkolla.

Silti työntekijämäärän supistuminen on ollut nopeaa: vielä vuonna 2008 suomalaislähettejä oli listoilla 900.

Tilastointimuutoksia

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella: mitä suomalaisuskovien lähetysrakkaudelle on tapahtunut?

Ei välttämättä paljoakaan, Suomen lähetysneuvoston puheenjohtaja,medialähetysjärjestö Sanansaattajien kansainvälisen kumppanuustoiminnan johtaja Timo Reuhkala rauhoittelee.

Ensinnäkin Suomesta on edelleen lähtenyt lähetystyöntekijöitä väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin tiettävästi mistään muusta Euroopan maasta.

Toiseksi osa lähettimäärän laskusta selittyy tilastointitapojen muutoksilla. Esimerkiksi Fidassa tarkistettiin lähetti-nimikkeen käyttökriteerejä vuonna 2010, mikä pudotti lähettien määrää kerralla noin 50. Tuolloin listalta poistettiin muun muassa henkilöitä, jotka olivat käyneet lähetyskohteissa osa-aikaisissa opetus- ja konsultointitehtävissä.

Myös sen jälkeen tilastointikäytäntöjä on tarkennettu, ja järjestöt poistavat kotimaahan pysyvästi palanneet työntekijät listoilta aiempaa nopeammin.

Tilastoissa eivät myöskään näy ne lähetit, jotka toimivat jonkun ei-suomalaisen järjestön tai Kirkon Ulkomaanavun (KUA) palveluksessa. Lähetysneuvostoon kuulumaton KUA on 2000-luvulla kasvattanut ulkomailla työskentelevän suomalaishenkilöstönsä määrää kymmenillä.

– Esimerkiksi Lähetysseuran ja Fidan työntekijöitä on siirtynyt KUA:lle tekemään melkein samaa työtä kuin aiemmin, muta nyt he eivät enää näy lähetysneuvoston tilastoissa, Timo Reuhkala huomauttaa. Kolmanneksi työntekijämäärään on vaikuttanut lähetystyön viime vuosikymmeninä läpikäymä laaja rakennemurros, joka jatkuu yhä.

Kumppanit vahvistuneet

Rajuimmin lähettimäärä on laskenut Suomen Lähetysseuralla, jolla pudotusta on ollut pelkästään 2010-luvulla noin 40 prosenttia. Lähetysseuran toiminnanjohtajan Seppo Rissasen mukaan lähettimäärän pienemisessä on suurelta osin kyse vahvistuneiden etelän kirkkojen vähentyneestä tarpeesta saada ulkomaalaisia työntekijöitä. Etenkin Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kirkoilla on jo runsaasti sekä omia toiminnallisia ja johtamiseen liittyviä resursseja että voimaa ja taitoa levittäytyä ja toimia omassa ympäristössään.

Lähettitarpeen vähenemisen seurauksena Lähetysseurassa on 2000-luvulla tehty tietoinen strateginen valinta keskittyä yhteistyökirkkojen henkilöstön ja hankkeiden koulutukselliseen ja taloudelliseen tukemiseen sekä kansallisissa ja kansainvälisissä verkostoissa tapahtuvaan vaikuttamistyöhön. Pysyvästi maassa asuvia omia työntekijöitä lähetetään vain tarvittaessa.

Jos lähetystyöntekijän tehtävänä on tehdä itsensä tarpeettomaksi, monilla perinteisillä kohdealueilla siinä on käytännössä onnistuttu.

– Esimeriksi Namibiassa oli Suomesta aiemmin jopa 126 lähetystyöntekijää. Nykyinen tarve on muutamia, Seppo Rissanen havainnollistaa.

Lähetysseuran lisäksi ilmiö koskee useimpia muita toimijoita. Esimerkiksi helluntaiseurakuntien lähetystyössä perinteisesti tärkeä raamattukoulujen tukeminen tapahtuu yhä useammin lyhytaikaisten, tiettyyn teemaan liittyvien opetusvierailujen muodossa pysyvästi maassa asuvien opettajien sijaan.

Evankeliointi- ja seurakuntien istutustyössä useat lähetystyön tukijat ovat siirtyneet kannattamaan suoraan paikallisia työntekijöitä.

– Usein paikalliset osaavat tehdä työn paljon paremmin kuin ulkomaalainen, jonka pitää opetella kieli ja kulttuuri, Timo Reuhkala huomauttaa.

Paikallisten palkkaaminen on myös kustannustehokasta: yhden eurooppalaisen hinnalla varustaa kentälle hyvinkin kymmenen etiopialaista tai indonesialaista evankelistaa – etenkin kun samaan aikaan lähettämisen kustannukset ovat nousseet kotimaassa lähettihuollon kehityttyä. Lähetystyön tuleminen kristillisten alojen työehtosopimuksen piiriin loppuvuodesta 2010 oli hyvä asia työntekijöiden kannalta, mutta samalla se nosti lähetystyön kuluja kerralla 20–25 prosenttia.

Työlupien saanti vaikeutunut

Lähetystyön rakennemuutokseen lukeutuu niin ikään medialähetystyön raju kasvu 2000-luvulla. Sähköiset viestimet ovat osoittautuneet tehokkaiksi välineiksi uskonnollisten, poliittisten ja kulttuuristen rajojen ylittämisessä. Satelliittivastaanotinten, internetin ja mobiililaitteiden yleistyminen vähän evankelioiduilla alueilla tarjoaa evankelioivalle sisällölle ennennäkemättömiä mahdollisuuksia.

Tämän tiedostavat myös lähetystyön rahoittajat: suomalaislähettejä niukasti työllistävään kansainväliseen medialähetystyöhön kohdistetaan nykyään enemmän lahjoitusvaroja kuin 20 vuotta sitten.

Lähettitilastoissa eivät myöskään näy ne ulkomailla asuvat uskovat, jotka tekevät lähetystyötä opiskelun, maallisen työn tai yritystoiminnan ohessa.

– Yleinen tuntuma on, että tällaisten niin sanotussa teltantekijätyössä toimivien uskovien määrä on kasvanut 2000-luvulla ja on edelleen nouseva trendi, Timo Reuhkala sanoo.

Omia työntekijöitä korvaaviin lähetystyömuotoihin siirtyminen on osittain pakon sanelemaa: monissa maissa ulkomaalaisten toimiminen kristillisessä työssä on muuttunut liian vaaralliseksi tai maahan on aiempaa vaikeampi saada työlupia joko hallinnon kristinuskonvastaisuuden tai työmarkkinoita suojaavan lainsäädännön vuoksi.

Esimerkiksi perinteisiin kohdemaihin lukeutuvassa Etiopiassa ulkomaalaiselle myönnettävä työlupa edellyttää aiempaa korkeampaa muodollista koulutusta – pelkkä ammatillinen osaaminen ei enää riitä.

– Kaikki maat pyrkivät suojamaan omaa työvoimaansa, ja hallitukset harkitsevat tarkkaan, millaisille henkilöille lupia myönnetään, Seppo Rissanen toteaa.

Myös kumppaneiden odotukset lähetystyöntekijöiden osaamista kohtaan ovat nousseet, Fidan toiminnanjohtaja Harri Hakola lisää.

– Esimerkiksi raamattukoulujen opettajien toivotaan usein olevan vähintään maistereita, mutta joskus edellytetään jopa tohtoritason tutkintoa.

Samalla aiempaa korkeammat tietotaito- ja kokemusvaatimukset hidastavat uuden työntekijäpolven mahdollisuuksia sijoittua kentälle. Joillakin järjestöillä onkin ollut pulaa sopivista lähtijöistä.

Fidassa kumppanin toivomaan tehtävään sopiva henkilö yleensä löytyisi.

Pullonkaulana on raha.

Lahjoitukset kertovat luottamuksesta

Timo Reuhkala pitää parhaana lähetysrakkauden lämpömittarina lähetystyön saamaa taloudellista tukea ja etenkin seurakuntien talousarviomäärärahojen ulkopuolista vapaaehtoista kannatusta.

Lähetysneuvoston jäsenyhteisöjen lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan saama vapaaehtoinen kannatus kasvoi vuosina 2011–2014 joka vuosi ja oli 45,4 miljoonaa vuonna 2014. Vuonna 2015 vapaaehtoiskannatusta kertyi noin 44 miljoonaa, mikä sekin oli toiseksi suurin summa vuonna 2009 alkaneessa tilastointihistoriassa.

Tilastoissa vapaaehtoiseksi kannatukseksi lasketaan yksityisten ihmisten tekemien lahjoitusten ja testamenttituottojen lisäksi esimerkiksi kummikannatukset, Fida-myymälöiden tuottama voitto sekä luterilaisten seurakuntien lähetysjärjestöjen tueksi keräämät kolehdit.

Timo Reuhkalan mukaan suomalaiskristittyjen halu tukea lähetystyötä näyttäisikin pysyneen ennallaan. Varsinkin kun kristittyjen lahjoituksista kilpailevat samaan aikaan myös useat muut tärkeät kohteet.

– Lähetystyölle osoitettu vapaaehtoinen kannatus on myös merkki siitä, että ihmiset luottavat siihen, että järjestöt tekevät hyvää työtä.

Myös luterilaisten seurakuntien talousmäärärahoista maksama tuki kirkon kansainväliselle työlle on pysynyt vakaana, vaikka muutama vuosi sitten useat suuret seurakuntayhtymät ilmoittivatkin lakkauttavansa lähetysavustuksia konservatiivisimmilta herätysliikejärjestöiltä. Varoja ohjattiin muille toimijoille.

– Lähetystyön tukemisen muodot ovat toki muuttuneet. Aiemmin seurakunnissa oli aktiivisia lähetyspiirejä, ja niiden määrä on vähentynyt. Toisaalta ihmiset ovat uudella tavalla mukana esimerkiksi netin kautta. Koko seurakuntaelämän luonne poikkeaa aiemmasta, Lähetysseuran Seppo Rissanen toteaa.

Lähetyskannatuksen vakautta ja vapaaehtoisen kannatuksen kasvua voi pitää hyvänä myös siihen nähden, miten kriittisesti lähetystyöstä on viime vuosina maallisessa ja osin myös luterilaisessa lehdistössä keskusteltu. Lähetysjärjestöjen on muun muassa syytetty harjoittavan ”syrjivää lähetystyötä” pitäessään kiinni perinteisestä kristillisestä seksuaalietiikasta tai suhtautuessaan torjuvasti naispappeuteen.

Helluntaiseurakunnat säästävät

Myös Fidan saama vapaaehtoinen kannatus on ollut viime vuosina varsin stabiili. Helluntailiikkeen koko lähetysrahoitus ei lähetysneuvoston tilastoissa kuitenkaan näy: helluntaiseurakuntien lähetyskolehdeista ja muista lähetystyötä varten saamista lahjoituksista huomattava osa menee seurakunnista suoraan kentälle ohi Fidan. Tämän rahaliikenteen yhteissummaa ei ole laskettu, mutta se on joka tapauksessa miljoonia euroja vuodessa.

Vaikka myös helluntaiseurakunnissa on tehty edellä mainittuja lähetyksen painopistemuutoksia, viestit seurakuntien talousvaikeuksista sekä tiedot seurakuntien varovaisuudesta rekrytoida uusia työntekijöitä kentältä palaavien tilalle viestivät siitä, että myös lähetystyön rahoitusta on vähennetty.

Seurakuntien lähetysbudjettien pienenemisestä toiminnanjohtaja Harri Hakola näkee viitteitä myös järjestön viime keväänä tekemässä seurakuntakyselyssä, jonka mukaan noin kolmannes suomenkielisistä helluntaiseurakunnista käyttää lähetystyöhön vain 6–10 prosenttia vuosibudjetistaan. Noin neljännes seurakunnista käyttää lähetykseen 11–15 prosenttia vuosituloistaan, noin neljännes 16–20 prosenttia ja lopuista suurin osa 21–25 prosenttia.

Osuudet ovat suuntaa-antavia, sillä kyselyyn osallistui vain 69 helluntaiseurakuntaa. Hakolan arvion mukaan vain 6–10 prosenttia lähetystyöhön käyttävien seurakuntien osuus näyttäisi kuitenkin kasvaneen. Säästöpaineiden keskellä lähetystyö tuntuu usein olevan helpoimpia leikkauskohteita.

– Se myös selittää liikkeemme viime vuosien lähettimäärän laskua enemmän kuin esimerkiksi valtion kehitysyhteistyörahoituksen leikkaukset. Tuntumamme mukaan 16–20 prosentin lähetystyöosuus on aiemmin ollut seurakunnissa normaali, ja nyt siitä on jääty jälkeen, Hakola sanoo.

Toki helluntailaiset tekevät lähetystyötä liikkeen kokoon nähden edelleen paljon – sekä suomalaisittain että kansainvälisesti muiden maiden helluntailiikkeisiin verrattuna. Silti ei voi olla kysymättä, onko lähetysrakkaudestaan kunniamerkin rintaansa tehneiden helluntailaisten lähetysliekki myös hiipunut suomalaisuskovista eniten.

Verkostoituminen lisää vaikuttavuutta

Jokaisen lähetystyölle lahjoitetun euron voi käyttää monella tavalla. Kohdemaissa lähettimäärää merkittävämpi asia onkin työn tehokkuus, jonka haastatellut näkevät ottaneet isoja harppauksia eteenpäin.

Tässä mielessä esimerkiksi luterilaisen lähetystyön volyymin voi ajatella jopa kasvaneen ja helluntailaistenkin pysyneen vähintään ennallaan.

Vaikuttavuutta ovat lisänneet edellä mainittu työn luonteen muuttuminen ruohonjuuritason työstä yhä vahvemmin kumppaneiden kouluttamiseksi, työn kehittäminen sekä aiempaa laajempi verkostoituminen ja yhteistyön parantuminen.

Jos järjestöllä on runsaasti yhteistyökumppaneita, eurokohtainen vaikutus on todennäköisesti suurempi kuin silloin, jos kumppaneita on vähän tai ne ovat pieniä.

– Globalisaation myötä suomalaisjärjestöjen yhteistyö muiden toimijoiden kanssa on voimistunut ja sen myötä työmme vaikutukset tehostuneet, Harri Hakola toteaa.

Suomalaisten valttina on myös hyvä maine.

– Meidät tunnetaan siitä, että me pysymme kumppaneidemme rinnalla vaikeissakin tilanteissa. Se puolestaan vahvistaa todistustamme, Seppo Rissanen sanoo.

Lopuksi vaikuttavuuden voi ajatella kasvaneen myös kotimaassa tapahtuneen verkostoitumisen kautta. Kansainvälisessä lähetystutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka eri toimijat käyttävät huomattavan osan resursseistaan päällekkäiseen työhön. Jokaisella on oma toimistohenkilökuntansa, omat julkaisunsa, verkkosivunsa, kiinteistönsä ja kurssinsa.

Suomen lähetysneuvostossa yhteistyön lisäämisestä on viime vuosina puhuttu aiempaa konkreettisemmin, ja jäsenyhteisöt ovat järjestäneet muun muassa yhteistä lähetystyöntekijöiden täydennyskoulutusta. Lisäksi luterilainen Kirkon lähetystyön keskus on ottanut aiempaa vahvempaa johto- ja koordinaatioroolia yli yksittäisten luterilaisten lähetysjärjestöjen.

Myös suomalaisia tarvitaan yhä

Entä tulevaisuus? Jatkuuko lähetysresurssien uusjako ja seurakuntien säästötoimien kohdistuminen lähetystyöhön ja näistä syistä johtuva lähettimäärän lasku? Ja kuinka tärkeää on, että juuri me suomalaiset olemme lähetyksen eturintamassa?

Vaikka suomalaisten työntekijöiden mahdollisimman suuri määrä ei ole itseisarvo eikä takaa työn tehokkuutta, kaikki haastatellut näkevät myös sillä merkitystä. Lähettien lukumäärä ja suomalaisten kristillinen todistus maailmalla ovat yhä yhteydessä toisiinsa.

Isoista järjestöistä Kansanlähetys ja Fida pitävät lähettimäärän nostoa yhä myös strategisena tavoitteena. Toisaalta Fidan seurakuntakyselyssä vain joka viides helluntaiseurakunta kertoi aikovansa lähettää yhden tai useamman uuden lähetystyöntekijän tulevan neljän vuoden aikana. Puolet seurakunnista sanoi sentään tavoittelevansa lähetystyöhön käytettävien varojen kasvua.

– Fidassa meidän toiveemme on, että seurakuntien lähettimäärä ei enää tippuisi. Muuten seurakunnissa aletaan menettää suora tuntuma lähetystyöhön. Kohdemaan elämää ei voi välittää netin kautta eikä lähetystyötä ulkoistaa, Harri Hakola toteaa.

– Väitän, että etenkin nuorten lähteminen lähetystyöhön on elämän ja kuoleman kysymys koko suomalaisen kristillisyyden kannalta.

Reuhkala muistuttaa lähetystyöhön liittyvästä syklistä: kotimaassa vierailevat ja kentältä palaavat lähetit pitävät seurakunnissa esillä lähetystyötä. Nyt kun lähettien määrä on vähentynyt, myös näiden lähetystulen kantajien määrä on vähentynyt, samoin lähetystyön muu seurakunnassa saama näkyvyys. Tällä kaikella puolestaan voi ajan myötä olla negatiivista vaikutusta muiden seurakuntalaisten lähetysajatteluun ja lähetystyöhön kohdistuvaan uhrivalmiuteen.

Lisäksi me suomalaisuskovat itse tarvitsemme sitä, että olemme mukana globaalissa kristillisessä lähetysliikkeessä ja elämme todeksi Jumalan tahtomaa lähimmäisyyttä yli valtioiden rajojen. Lähetystyö omalta osaltaan estää meitä käpertymästä itseemme.

Onneksi ulkomaisia vieraita sentään käy Suomessa enemmän kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Mutta millä keinoin lähetysnäky sitten siirretään eteenpäin seuraavalle sukupolvelle?

Olennaisinta on saada uudet uskovat innostumaan evankeliumista. Lisäksi tarvitaan tietoa lähetystyöstä: ajankohtaisia kuulumisia kentältä sekä ymmärrystä lähetystyön luonteesta. Lähettikirjeiden lukemiselle ja lähettien tervehdysvideoiden näyttämiselle on siis edelleen tarvetta.

Hyvä työkalu lähetysnäyn siirtämisessä on myös kansainvälinen yhteiskristillinen Kairoskurssi. Suomessa kurssikonseptia koordinoi Fida, joka parhaillaan etsii helluntaiseurakunnista rahoitusta toiminnan jatkon turvaamiseksi.

Helluntailaisten ratkaisut vaikuttavat suomalaisen lähetystyön isoon kuvaan, jälleen kerran.


Heikki Salmela

”Lähetystyön sisältö tasapainottumassa”

Keväällä 2013 kotoisessa luterilaisessa lehdistössä käytiin kovaa keskustelua siitä, tarvitaanko yhä julistavaa lähetystyötä vai pitäisikö kirkon kansainvälisessä työssä siirtyä pelkkään diakoniaan.

Sittemmin keskustelu on vaimentunut, ja tällä hetkellä trendi näyttäisi etenkin kansainvälisellä tasolla olevan päinvastoin siirtymässä sosiaalisesta työstä evankelioivamman lähetystyön suuntaan, Suomen lähetysneuvoston puheenjohtaja Timo Reuhkala kertoo.

– Muun muassa Afrikassa oli pitkään tärkeä rakentaa esimerkiksi sairaaloita. Nyt tämä tarve on vähentynyt, ja monet järjestöt ovat keskittymässä enemmän evankeliointiin ja kirkkojen kasvun tukemiseen kuin sosiaalityöhön. Esimerkiksi eri maiden luterilaisten kirkkojen piiristä näkyy pieniä signaaleja siitä, että heiluri on siirtymässä sosiaalisen työn reunalta takaisin keskemmälle kohti tasapainoisempaa lähetysnäkemystä.

– Kotimaamme herätyskristillisten luterilaisten lähetysjärjestöjen ilonaihe on myös se, että Kirkon lähetystyön keskus on selkeästi korostanut evankelioivan lähetystyön tärkeyttä.