Arvio: Mihin tarpeisiin verkko vastaa?

 

Johanna Sandberg: Yhteisönä verkossa. Miten rakennat digiseurakuntaa? Kirjapaja 2021. Nid. 160 s. 

 

Yksi tämän päivän ajankohtaisimmista aiheista on seurakunta ja some, ja juuri tähän tänä vuonna ilmestynyt Yhteisönä verkossa -teos tarttuu. Koronan vuoksi verkko on tullut tutuksi ympäristöksi seurakunnille. Sandbergin uutuuskirjassa kerrotaan, millaisia toimintatapoja erilaiset luterilaiset seurakunnat ovat kokeilleet ja todenneet toimiviksi. Sandberg itse toimii muun muassa Hengen uudistus kirkossamme -yhdistyksen yhteisöinspiraattorina, mentorina sekä raamatunopettajana. 

Sandberg kysyy heti kirjan alkupuolella, mikä seurakunta on ja mikä on sen tehtävä. Vastaukset näihin kysymyksiin ohjaavat sitä, miten seurakunta on verkossa eli esimerkiksi miten eri verkkoalustat valitaan, jotta toiminta voi palvella seurakuntaa ja sen missiota, ja kuinka keskeisen sijan verkkotoiminta seurakunnan laajemmassa toiminnassa saa. 

Mikäli seurakunnan tehtävä on olla yhteisö, on mietittävä, miten yhteyttä voidaan parhaiten rakentaa verkkoympäristössä; toisin sanoen mitkä alustat sekä toimintamuodot palvelevat yhteyden rakentamista ja ylläpitoa. Lisäksi jos pyrkimyksenä on vaikkapa tavoittaa ei-seurakuntalaisia, on pohdittava, miten se sujuu parhaiten. 

Verkko on oma maailmansa, jossa on erilaisia tiloja ja keinoja, joilla voidaan saavuttaa erilaisia tavoitteita. Yksi malli, alusta tai työkalu ei toimi kaikkien kohdalla, aivan kuten yksi menetelmä tai toimintamuoto ei vastaa seurakunnan lähitoiminnassakaan kaikkiin tarpeisiin. 

Teos antaa käytännön vinkkejä, miten eri tavoin somessa voi toimia, ja useat kirjan antamat vinkit on jo kokeiltu jossakin päin Suomea. On esimerkiksi iltavirsihetkiä Facebookissa, jumalanpalvelusten ympärille rakennettuja etkoja ja jatkoja Zoomissa sekä privaattirukouspalvelua. Kirjassa on jopa niinkin käytännöllistä opastusta kuin miten Facebookin ryhmiä kannattaa suunnitella ja moderoida. 

Yhteisönä verkossa ei ole varsinaisesti mikään ”hypekirja” verkon hienouksien puolesta, vaikka kirjassa toistuukin ajatus siitä, että verkko on tullut jäädäkseen ja seurakunnan on oltava siellä missä ihmiset ovat eli verkossa(kin). Kirja toteaa verkon rajoitteet ja sanoo esimerkiksi ääneen – vaikkakin lyhyesti – että ihminen on kokonaisuus, johon kuuluu kehollinen ulottuvuus. Ihminen kokee toisen ihmisen läsnäolon kaikkien aistien kautta, ja tähän verkko vastaa puutteellisesti. 

Helluntaiherätyksen lehdissä on kuluneen vuoden aikana kiitelty siitä, että seurakunnat ovat ottaneet digiloikan, ja loppujakin vitkuttelijoita on kehotettu loikkaamaan. Suosittelen verkkointoilijoita, pastoreita, vapaaehtoistyöntekijöitä ja muitakin seurakuntalaisia tutustumaan tällaiseen kirjallisuuteen, jossa annetaan ohjeita ja pohditaan, mitkä ovat verkossa toimimisen mahdollisuudet ja rajoitteet. 

On muistettava, että pitkän ajan kuluessa sellainen digiloikka, jossa pelkästään striimataan tilaisuudet verkkoon ja teetetään nettisivut, on köyhä. Mikä on seurakunta ja mikä on ihminen? Näistä kysymyksistä kannattaa lähteä liikkeelle, ja nämä kysymykset onneksi Sandbergkin kysyy. Digiloikka voi olla tarpeellinen, mutta sitä ei kannata tehdä sokeasti. 

 

Sara Saarela




51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja