Arvio: Kun kuolema repii rikki

Tero Huvin käsittämättömän koskettavaa kirjaa poikansa äkillisestä, varoittamatta tapahtuneesta itsemurhasta ei voi lukea kuin hengitystä ja itkua pidätellen. Kenellekään ei toivoisi niin suurta tragediaa. Silti Suomessa tekee itsemurhan vuosittain noin 700 ihmistä. Teko on läheiselle useimmiten traumaattinen kokemus, jonka käsittelyyn tarvitaan paljon apua.

     Kirja on raatorehellinen yritys sanoittaa shokin

     ja trauman alle painuneita tuokiokuvia.

Tutkimusten mukaan kirjojen lukeminen avartaa ymmärrystä, parantaa empatiakykyä, opettaa uutta ja lisää valmiuksia kohdata erilaisia ihmisiä ja elämäntilanteita. Huvin teos saa aikaan sitä kaikkea. 

Kirja ei sorru olemaan kliseinen kuvaus toivosta tai toivottomuudesta. Eikä kirja, jossa kaikki selitettäisiin auki. Pikemminkin se on raatorehellinen yritys sanoittaa niitä shokin ja trauman alle painuneita tuokiokuvia, ohuita muistoja ja henkistä hyökyaaltoa, joita oman lapsen menetys saa aikaan. Kaikki tekeminen menettää merkityksensä silmänräpäyksessä. 

Kun kuolema ryntää näin rumalla tavalla iholle, tulee tunteiden vuoristorataa, muiden asioiden tyhjänpäiväisyyttä ja tarvetta olla hiljaa. Äkkiä mikään ei tunnu miltään tai ole mitään. Kaikki energia menee siihen, että yrittää jotenkin pysyä kasassa. Siinä osansa on läsnä olevien lähimmäisten lisäksi perheen cockerspanielilla, tennismailoilla ja jopa isojen pörssiyhtiöiden takaa pilkahtavien virkailijoiden inhimillisyydellä. 

Aidon ja syvästi koetun sisällön lisäksi Huvin kirja on kielellisesti suorastaan sanataidetta. Lauseista tihkuu herkkyyttä ja upeita kielikuvia, joita kuka tahansa ei osaa muotoilla. Kirjan selkeä ulkoasu, vetovoimaiset otsikot ja välittömästi syvään päätyyn hyppäävä aloituslause ansaitsevat myös kiitoksen. 

Työuraa Huvilla on evankelis-luterilaisen kirkon tehtävistä Suomen Lähetysseuran nuorisotyönjohtajaksi. Lisäksi hän on työskennellyt yrittäjänä, kasvatusjohtajana, toiminnanjohtajana ja päätoimittajana. Tätä nykyä hän toimii Leppävirran ja Heinäveden helluntaiseurakuntien pastorina. 

Työroolistaan huolimatta Huvi uskaltaa paljastaa sydäntä raastavan kipunsa, pettymyksen itseensä ja pelkotilansa. Jopa sen, kuinka rekka-auton alle hyppäämisen halu on niin todellinen, että hän päätyy jo makaamaan ison valtatien ojaan. Pimeys puristaa isoilla kourillaan. 

Kirjan lopussa on Surunauha ry:n toiminnanjohtaja Riika Hagman-Kiurun artikkeli. Surunauha on valtakunnallinen, uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, jonka tavoitteena on tukea itsemurhan tehneiden läheisiä. Mukana on lisäksi koonti tahoista, jotka tarjoavat akuuttia apua kriisin keskellä. 

Kirjanen on sivumäärältään hyvin maltillinen, joten se sopii lohduksi niillekin, jotka kiertävät tiiliskivet kaukaa. Silti kaikki oleellinen tulee esiin. Pidemmässä kirjassa saattaisi olla riski sortua murheella mässäilyyn tai surussa rypemiseen. Nyt sitä vaaraa ei ole, vaan tilaa jää lukijan omille ajatuksille ja tunnereaktioille. 

Kaiken kaikkiaan tässä on kirja kaikille niille, jotka uskaltavat pysähtyä kipeän elämän ja kuolemaakin suuremman rakkauden äärelle. Kaikille niille, jotka haluavat taas muistaa, mikä elämässä on tärkeintä: Jos voisin, kääntäisin kelloa taaksepäin ja kuuntelisin sinua. 

Anniina Jakonen