”Tasapaino on löydettävissä”

Helsinkiläisen Lähetysseurakunnan johtaja Petri Mäkilä lukeutuu niihin harvoihin helluntaipastoreihin, joita sekä uuskarismaatikot että konservatiivit pitävät omana miehenään.

Lieneekö laaja-alaisen arvostuksen taustalla se, että kolmannen polven helluntailainen, yhteiskristillisen Patmos Lähetyssäätiön  radiotoimittajana ja raamatunopettajana tunnetuksi tullut Mäkilä korostaa sekä Raamatun että karismaattisen hengellisyyden merkitystä.

Hänen tavoitteenaan on tasapaino paavalilaisten ”Koetelkaa kaikki”- ja ”Henkeä älkää sammuttako” -periaatteiden välillä.

Tätä tasapainoa tavoitellaan myös artikkelissa, jonka Mäkilä kirjoitti juuri julkaistuun teokseen Koetelkaa kaikki – suuntaviittoja aikamme hengellisten ilmiöiden arviointiin (Aikamedia).

Teoksen 16 kirjoittajaa tarkastelevat sekä terveen kristillisyyden tuntomerkkejä että ajankohtaisia epäterveitä virtauksia ja ilmiöitä.
Viimeksi mainituista huomiota saavat muun muassa ylivirittynyt demonologia, niin sanottu uusapostolinen liike, kvanttimystiikasta vaikutteita ammentava hengellisyyden suuntaus sekä hyperarmo-opetus, jossa kyytiä saa perinteinen näkemys parannuksen tekemisestä.

Lisäksi teoksessa kiinnitetään huomiota erilaisten hengellisten virtausten sielunhoidollisiin vaikutuksiin.

Pois pikkusieluisuudesta

Useimmat kirjan teemoista liittyvät juuri karismaattiseen ja uushelluntailaiseen kristillisyyteen. Aihepiiristä on keskusteltu viime viikkoina runsaasti myös sosiaalisessa mediassa.

– Se, että näistä asioista puhutaan niin paljon, kertoo aihepiirin kiinnostavuudesta. Samalla keskusteluun näyttää valitettavasti liittyvän vahva jakaantuminen eri leireihin, Mäkilä pahoittelee.

Hän korostaa sitä, että useimpien kirjassa tarkasteltujen aiheiden kohdalla kyse ei ole sellaisista harhaopeista, että niiden omaksuminen veisi kristityn ainakaan heti pelastuksen ulkopuolelle. Silti aiheiden tarkastelu on tärkeää, sillä niihin liittyy piirteitä ja painotuksia, jotka uhkaavat turmella uskovan elämää ja vaellusta.

Jos väärät opetukset ovat Paavalin mukaan parhaimmillaan hyödyttömiä ja turhia (Tit. 3:8–9), niin edellä mainituissa opetuksissa kyse on vakavammasta, Mäkilä sanoo.

– Uuskarismaattisuuden heikkous on se, että se sallii kaikkien kukkien kukkia. Siksi ilmiöitä ja opetuksia pitää saada arvioida, ja siihen Sanakin meidät velvoittaa. Me emme kuitenkaan saa olla liian kriittisiä niin, että vedämme portin niin kapeaksi, ettemme itsekään siitä mahdu. Pikkusieluisuudesta tulee kasvaa ulos.

Samalla puolella

Kun Petri Mäkilän kanssa keskustelee karismaattisen hengellisyyden arvioimisesta, hän korostaa katsovansa aihepiiriä sisältäpäin.

– Pyrin olemaan sillanrakentaja ja ajattelemaan, että olen osa samaa Kristuksen ruumista sekä arvostelijoiden että useimpien arvostelun kohteena olevien henkilöiden kanssa.

– Jos vain lyttäämme jotakin uuskarismaattista yhteisöä, siitä ei seuraa mitään hyvää meille eikä heille. Mukana olemalla voin sen sijaan vaikuttaa. Se ei tietenkään tarkoita kritiikitöntä kaiken omaksumista. Meidän jokaisen tulisi kuitenkin kantaa huolta siitä, että emme luo vääriä viholliskuvia.

Tämä samaan joukkoon kuulumisen periaate tuntuu olevan hukassa erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa uskovienkin keskusteluja näyttää leimaavan jakaantuminen eri leireihin ja suoranainen allergisoituminen eri tavalla ajattelevia kohtaan.

Vain harva tuntuu arvostavan sitä, että toisin ajatteleva henkilö on kuitenkin sisar tai veli Herrassa.

– Henkilökohtaisesti en lähde sosiaalisessa mediassa ollenkaan keskustelemaan näistä asioista vaan juttelen mieluummin kasvotusten, jos mahdollista. Sosiaalisessa mediassa ei pääse näkemään ja kuulemaan toisen ihmisen oikeaa sydämensykettä, Mäkilä maalaa.

– Jos oikeasti olemme huolissamme jonkun hengellisestä tilasta, meidän ei tule vain ampua kaukaa.

Oikeat mittasuhteet tärkeitä

Kypsään hengelliseen arviointiin Petri Mäkilä sisällyttää myös realismin asioiden merkitysten hahmottamisessa. Seinäjokelaistaustaisen helsinkiläispastorin havaintojen mukaan esimerkiksi helluntaiseurakunnissa ollaan usein hiukan liian kriittisiä ja takerrutaan ilmiöihin, jotka ovat lähinnä makuasioita.

– Jos jossakin on oikeasti kyse selkeästä harhaopista, se on tietenkin syytä nostaa esille. Silloin pitää kuitenkin olla esittää selkeää näyttöä kyseisen opetuksen ongelmista. Sellainen arviointi, jossa vain syytetään jotakuta sielullisuudesta, ei hyödytä ketään.

– Kaikkien arvioitsijoiden tulisi perehtyä kirkkohistorian todellisiin harhaoppeihin, jotka liittyvät etenkin siihen, kuka Kristus on ja mikä ihminen on. Ne antavat meille perspektiiviä ymmärtää, että meidän tappeluissamme on usein kyse paljon pienemmän mittakaavan asioista.

Lopuksi Mäkilä kehottaa arvioijia kiinnittämään huomiota omiin motiiveihin: hengellisessä arvioinnissa vaarana on ajautuminen hurskaalta kuulostavaan pilkunviilaukseen, jossa Kristuksen mielenlaatu loistaa poissaolollaan.

– Ei riitä, että arvioimme muita kriittisesti, vaan meidän on syytä löytää itse tie tuoreeseen Hengen elämään – ja samalla osoittaa tietä rohkeasti myös muille.

Kaiken armon perustana Kristus

Koetelkaa kaikki -kirjan artikkelissaan Mäkilä nostaa terveen karismaattisuuden tunnuspiirteiksi viisi yleistä kristillistä hyvettä: Raamatun aktiivisen käytön ja sen opetuksiin sitoutumisen, luonteen kasvuna ilmenevän Hengen vaikutuksen arvostamisen, oman palvelutyön alistamisen muiden arvioitavaksi, hengellisyyden rakentamisen keskeisten raamatullisten uskontotuuksien perustalle sekä Kristus-keskeisyyden. Viimeksi mainitulla Mäkilä tarkoittaa sitä, että julistuksen ja uskonelämän teologisena peruskivenä on Jeesuksen sovitustyön koko kaari hänen syntymästään hänen kärsimykseensä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa – hänen tulevaa paluutaan unohtamatta.

Samalla Kristus-keskeisyys tarkoittaa hengellisyyden painopisteen pitämistä Jeesuksessa, ei Pyhässä Hengessä saati kuulijassa tai julistajassa.

– Pyhä Henki kirkastaa aina Kristusta. Me emme saa erottaa Pyhän Hengen vaikutuksia Kristuksen sovitustyön lähteestä ja juuresta. Tästä asiasta haluaisin karismaattista liikettä muistuttaa, Mäkilä toteaa.

Epäterveenä voi puolestaan pitää hengellisyyttä, josta edellä mainitut asiat puuttuvat. Artikkelissaan Mäkilä listaa epäterveen karismaattisuuden signaaleiksi esimerkiksi kokemusten arvostamisen Raamattua tärkeämpinä, uudet Raamatulla heikosti perusteltavat
ilmestykset, voideltujen salatun tiedon, pyhityksen väheksymisen, erilaiset ”kepulikonstit” sekä yksipuoliset totuudet.

Yksipuolisuuksien vaara uhkaa etenkin silloin, kun tarkasteltavaan teemaan löytyy Raamatusta kaksi keskenään jännitteistä näkökulmaa. Tällaisia näkökulmapareja ovat muun muassa usko ja teot, Jumalan rakkaus ja pyhyys, ihmisen vastuu ja Jumalan suvereniteetti, siunaukset ja koetukset sekä Jumalan valtakunnan läsnäolo ”jo nyt” ja ”ei vielä”.

Yksipuolisia totuuksia Mäkilä pitää suomalaisen helluntai-karismaattisen hengellisyyden yleisimpänä ongelmana.

– Tämä vaikuttaa kaikissa yhteisöissä ja liikkeissä, ja siitä aiheutuvat myös suurimmat jakaantumiset.

Toinen iso ongelma on erilaisiin kepulikonsteihin turvautuminen.

– Ihmeitä, merkkejä ja muuta Jumalan voiman ilmenemistä yritetään saada aikaan erilaisten tekniikoiden, kuten positiivisen ajattelun, kautta. Lisäksi meillä esiintyy runsaasti liioittelua ja kuultujen asioiden kertomista eteenpäin ilman, että tarinoiden oikeellisuutta varmistetaan. Meidän ei tarvitse auttaa Jumalaa – ja meidän pitää olla rehellisiä silloinkin, kun ketään ei parane, Mäkilä toteaa.

– Kysymys erilaisten opetusten ja käytäntöjen raamatullisuudesta on usein aivan oikeutettu.

Raamatun lupauksia

Eräs Mäkilän havaitsemista yksipuolisuuksista liittyy vahvasti juuri hengellisten ilmiöiden arviointiin ja koettelemiseen: kyse on  eskatologisesta mallista, jossa lopunaikojen ajatellaan olevan täynnä vääriä oppeja, vääriä profeettoja ja vääriä ihmeitä.

– Tästä seuraa hyvin vahingollista ajattelua, jossa kaiken ajatellaan olevan väärää, ”kunnes toisin todistetaan”. Ei tajuta, että Raamatussa on myös toinen puoli eli lupaus Hengen vuodatuksesta.

Se lupaus on tarkoitettu myös meille, 2000-luvun suomalaisuskoville.

– Meidän tulisi uskossa tarttua siihen ja luottaa, että niin voi tapahtua meillekin. Me emme saa menettää uskoamme siihen, että Jumala parantaa, auttaa ja koskettaa tarvitsevaa ihmistä ja tulee tekemään niin tulevaisuudessakin. Itse haluan keskittyä siihen, mitä Jumala tekee, en siihen mitä Paholainen tekee.


Heikki Salmela

Herätyksen aitousmittari 1700-luvulta

Kun herätyksen tuulet alkavat puhaltaa, yleensä eräs ensimmäisistä kysymyksistä kuuluu: onko tämä aitoa Hengen työtä?

Britannian Pohjois-Amerikan siirtokunnissa vaikuttanut teologi, saarnaaja ja lähetystyöntekijä Jonathan Edwards (1703–1758) ei ainoastaan ole historian merkittävin herätyksen teologi vaan koko herätyskristillisyyden synnyn keskeinen hahmo: Edwards lukeutui 1730–40-luvuilla levinneen niin sanotun ensimmäisen suuren herätyksen johtajiin yhdessä George Whitefieldin kanssa.

Kaksikon herätysjulistukseen reagoitiin voimakkailla fyysisillä ilmiöillä: jotkut itkivät huutaen, toiset kyynelehtivät, kolmannet nauroivat vuolaasti, jotkut tippuivat tajuttomana maahan suurten liikutusten seuratessa voimallista julistusta.

Toisinaan on jopa väitetty, että näiden ilmiöiden vuoksi ”suuri herätys” muistutti 1990-luvulta tuttua niin sanottua torontolaisuus- liikehdintää. Yhteistä oli ainakin se, että myös Edwards joutui kohtaamaan erittäin rajua kritiikkiä.

Väärät henget paljastavat itsensä

Torontolaisuudesta poiketen Edwards ei kuitenkaan puolustanut ihmisten kokemuksia Jumalan Hengen työnä vaan etsi keinoja, kuinka kokemuksia ja herätyksiä tulisi arvioida. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen pohjalta hän kehitti tätä tarkoitusta varten viisi kriteeriä:

1) Aito herätys edistää Jeesuksen persoonaa ja evankeliumia koskevan oikean opin leviämistä.
Apostoli Johanneksen aikaan jotkut uskoivat, ettei Jeesus ollut lihaan tullut Jumala (1. Joh 4:2,3). Edwards johti tästä laajemman periaatteen, että Jumalan Hengen työn väärennös johtaa Kristuksen luonnetta koskevan opetuksen vääristymiseen.

2) Aito Pyhä Henki vastustaa Saatanan valtakunnan valheita, jotka rohkaisevat ihmistä syntiin ja maailmallisiin himoihin.
Väärien profeettojen väärät henget opettavat mukautumaan maailmaan (1. Joh 4:4–5). Edwards johti Johanneksen kirjeen opetuksesta periaatteen, että valhe lopulta johtaa aina Jumalan moraalisen luonteen vastaisiin syntisiin tekoihin. Aito herätys sen sijaan painottaa ihmisen syntisyyttä ja parannuksenteon tarvetta.

3) Pyhä Henki lisää ihmisen kunnioitusta Jumalan sanaa kohtaan.
Apostoli kehotti kuuntelemaan ”meidän” eli hänen ja muiden apostolien julistusta totuudesta (1. Joh 4:6). Nykyään tämä apostolien ja varhaisten kristittyjen opetus on tallennettu Raamattuun, jolla arvioida kaikkea Hengen työtä.

4) Pyhä Henki johtaa ihmisen totuudellisuuteen.
Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä mainitaan eksytyksen henki (1. Joh 4:6). Edwards johti tästä laajemman periaatteen, että sekä Pyhä Henki että eksytyksen henki voidaan tunnistaa tarkkailemalla puhujan opetusta ja siitä seuraavaa elämäntapaa.

5) Pyhä Henki lisää rakkautta lähimmäistä ja Jumalaa kohtaan.
Johannes puhuu toistamiseen raittiista rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan (esim. 1. Joh 4:8). Edwards näki tässä laajemman periaatteen, että aito Pyhän Hengen vaikutus ja Jumalan luonteenpiirteiden ihailu johtaa tervehenkiseen Jumalan ylistämiseen ja tekee Jeesuksen seuraajista ihailemansa Jumalan kaltaisia.


Esa Hyvönen

Lähde: Edwards, Jonathan. 1741. Distinguishing Marks of A Work of
the Spirit of God. Teoksessa 5 Great Classics on the Holy Spirit. Kindle-
Versio. 2012.