”Meidän Herramme muurahaisia”

Vaikka olisikin hienoa yrittää analysoida tämänhetkistä maailmanmenoa ja sanoa siitä jotakin syvällistä, kuittaan sen lainaamalla ruotsalaisen valtioviisaan, Axel Oxenstiernan (1583–1654), lentävää lausetta: ”Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”

Sen sijaan puhun, kuten Aapelin vuonna 1954 julkaistusta kirjasta lainattu otsikkoni vihjaa, pienestä ihmisestä. Erityisesti tällä hetkellä itselleni tärkeästä eläkkeelle siirtymisestä! Siitä tosin tuli tärkeä asia vasta sitten, kun se alkoi koskea minua.

Kuulun Jeesus-sukupolveen. Sillä tarkoitan väkeä, joka tuli uskoon 1970-luvun alun Jeesus-liikkeen vaikutuksesta. Sitä kutsuttiin hippiherätykseksi, koska suurin osa uskoon tulleista samaistui pitkähiuksiseen hippiliikkeeseen. Useimmat olivat maallistuneista kodeista ilman kummoistakaan uskonnollista taustaa.

Pikkuporvarilliset unelmat vaurastumisesta ja eläkkeistä eivät kuuluneet hippien unelmiin. Se, mistä unelmoitiin – kuten rauha ja vapaus –, oli saavuttamatonta ja lisäsi olemassaolon ahdistusta. Siinä oli Jumalan tilaisuus.

Kun herätys kosketti kaipaavia sydämiä, seuraukset näkyivät kaikkialla. Pitkätukkanuoret soittivat kitaraa ja lauloivat Jeesuksesta: ”Jeesus on Herra, Jeesus pelastaa, Jeesus rakastaa sinua, Jeesus tulee pian…” Iskulauseita viljeltiin niin runsaasti, että ne tulivat tutuiksi lukemattomille ulkopuolisillekin.

En koskaan edes ajatellut Jeesus-sukupolven jäävän eläkkeelle. Yleisesti uskottiin, että Jeesus tulee pian, milloin tahansa! Tärkeintä oli kertoa hänestä ja valmistautua hänen tuloonsa. Eläkkeet pantaisiin maksuun sitten Jumalan valtakunnassa.

Olen etuoikeutettu; olenhan saanut palvella kokoaikaisesti työssä, jota pidän juuri niin arvokkaana kuin olen edellä sanonut. En edes tiedä, mitä muutakaan olisin elämäntyökseni tehnyt. Olisinko saanut otetta mistään muusta, olisiko motivaatio riittänyt? Onneksi minun ei ole tarvinnut päästä siitä selville, ei ainakaan kantapään kautta.

Joitakin vuosia sitten kesälomalta palattuani havahduin siihen, että minähän lähestyn eläkeikää. Kun tämä asia kävi kimppuuni, se aiheutti ison kriisin. Rukoilin ja mietin paljon, miten tässä asiassa mennään. Päädyin siihen, että Herra, joka on minut johtanut tähän työhön, johtakoon minut poiskin. Ja jos hän ei asiasta mitään puhu, niin se tarkoittaa, että mennään perälautaan asti, eli 68-vuotiaaksi. Tämän päätöksen kanssa olen elänyt.

Mutta muutama aamu sitten sydämeeni tuli sanoma Apostolien tekojen kahdesta viimeisestä jakeesta. Koin saavani selventävän vastauksen siihen, mihin minun tulee työssäni keskittyä – sekä siihen, kuinka kauan tässä työssä vielä ollaan.

Nimittäin nuo sanat ”kaksi täyttä vuotta” toivat sydämeeni suuren rauhan. Minulle selkeni kerrasta, että vuoden 2020 kesäloma jää viimeisekseni. Sitten jään eläkkeelle ja on taas aika panna kitara soimaan! Niin kuin silloin alussa.

On se vaan ihmeellistä, mitä kaikkea Jumalan sanasta sel-viääkään.

Tapio Lohikko

Kirjoittaja on Tampereen baptistiseurakunnan pastori.