”Seurakuntaa ei johdeta kabinetista”

- Paikalleen ei voida jäädä, mutta liian nopea uudistaminenkaan ei ole hyvä, Jyväskylän helluntaiseurakunnassa vanhimpana palveleva Ari Kuisma kiteyttää seurakuntajohtajan paradoksin. Kuva: Janne Ylitalo

Seurakuntaa johtaa vanhimmisto. Tämä on tuttu periaate ja iskulause maamme helluntaiseurakunnissa ja monissa muissa vapaakristillisissä yhteisöissä. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa 2000-luvun seurakuntaelämässä?

Jyväskylän helluntaiseurakunnan vanhimpana vuodesta 2006 palvelleen Ari Kuisman mukaan yksi vanhimmistojohtamisen avainsana on jalkautuminen.

Hänen kotiseurakunnassaan tämä näkyy muun muassa siinä, että jokaisella vanhimmalla on jokin vastuualue ja jokaisella työmuodolla oma vastuuvanhin. Vaikka käytäntö ei toteudukaan ideaalisti, se on osoittautunut hyväksi.

Kun esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyössä, opetuksessa, evankelioinnissa sekä yhteisön talousasioista vastaavassa hallituksessa on mukana vähintään yksi vanhin, seurakunnan arkinen touhu tulee johtajille tutuksi ja sitä kautta kaikki vastuualueet tulevat huomioitua päätöksenteossa.

Samalla vanhimpien tulisi elää osana seurakuntaa niin, että yhteys seurakunnan jäseniin laajemminkin on luontevaa.

– Seurakuntaa ei johdeta kabinetista. Paimenellinen johtaminen, kuunteleminen ja keskustelu tapahtuu nimenomaan ihmisten kohtaamisessa arkisissa tilanteissa, Ari Kuisma toteaa.

– Isossa yhteisössä yksittäinen vanhin ei voi tuntea kaikkia seurakuntalaisia, mutta jokaisella jäsenellä tulisi kuitenkin olla kontakti johonkin vanhimpaan. Ihmisten on tärkeä tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Organisaatiopalapeli

Jyväskylän helluntaiseurakunnassa vanhinten vastuualueet pyritään jakamaan kiinnostusten, armoitusten ja osaamisen mukaan. Vanhimman ei tarvitse välttämättä olla työmuodon vetäjä: hän voi tuoda työhön seurakunnanjohdon näkemystä yhtenä tiimin jäsenenä.

Ari Kuisma vastaa lähetystyöstä ja toimii lähetystoimikunnan puheenjohtajana. Lisäksi hän on mukana tiimissä, joka toteuttaa RistiAalto-keskustelutilaisuuksia. Vanhimmiston kokouksissa hän toimii sihteerinä sekä varapuheenjohtajana.

Mieluisimpana hän pitää kuitenkin henkilökohtaisia kohtaamisia seurakuntalaisten kanssa.

– Niissä hetkissä, kun vie esimerkiksi vanhukselle tai sairaalle ehtoollista, on jotain suurta.

Vanhimmiston, seurakunnan pastoritiimin ja yhdistyksen hallituksen työnjako on Jyväskylässä toteutettu siten, että yhteisön päivittäistä toimintaa johtaa pastoritiimi seurakunnanjohtajan alaisuudessa. Vanhimmisto päättää suunnan, kuten vahvistaa seurakunnan strategian ja vuosittaiset toimintasuunnitelmat, linjaa opetusta sekä hoitaa työntekijöiden rekrytoinnit. Yhdistyksen hallitus hoitaa pääasiassa taloudellisia sekä hallinnollisia asioita.

Hallituksen puheenjohtaja toimii seurakunnanjohtajan juridisena esimiehenä, mutta seurakunnanjohtaja on tilivelvollinen myös vanhimmistolle.

– Pastorit tekevät seurakuntatyötä kokopäiväisesti, ja heillä on paras tieto yhteisön toiminnan arjesta. Maallikkoina vanhimmilla taas on yleensä pastoreita parempi käsitys siitä, minkälaisessa arjessa seurakuntalaiset elävät.

Lisäksi seurakunnassa on kaksi kertaa vuodessa kokoontuva seurakuntaneuvosto, joka kokoaa vanhimmiston, hallituksen ja pastoreiden lisäksi myös muita yhteisön avainvastuuhenkilöitä.

– Neuvostossa ei tehdä päätöksiä vaan käsitellään jotakin ajankohtaista teemaa ja jaetaan näkyä laajemmalla porukalla.

Toleranssia ja toisten kunnioitusta

Ajankohtaisuus onkin iso arvo. Olipa tehtävien ja vastuiden jako tehty miten hyvänsä, Ari Kuisma pitää tärkeänä sitä, että vanhimmisto ja muu johto kykenee ajattelemaan seurakunnan elämää pitkässä aikaperspektiivissä: johtamisen pitäisi olla ennemmin ennakoivaa kuin reagoivaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tunnistetaan ympäröivän yhteiskunnan sekä seurakuntaelämän virtauksia, puututaan vääriin suuntauksiin määrätietoisesti sekä keskustellaan asioista jo ennen kuin ne tulevat pakosti pöydälle.

Ehkä suurin haaste nykyseurakuntien johdolle on osata uudistaa seurakuntaa oikeassa tahdissa.

– Nuoret turhautuvat, jos mitään uutta ei tapahdu, ja vanhemmat voivat kokea liian nopean uudistamisen vieraana. Pitäisi osata tasapainoilla niin, että kodin tuntu säilyy kaikilla. Kaikenikäisiltä tarvitaan toleranssia ja toisten kunnioitusta.

Samalla on myös uskallettava tehdä päätöksiä.

– Hengellisissä yhteisöissä sorrutaan liian helposti siihen, että jokin asia jätetään rukoiltavaksi, vaikka pitäisi jo tehdä päätös ja jatkaa eteenpäin.

– Toivottavasti vanhimmiston keskuudessa on sellainen luottamus, että kaikki voivat kertoa mielipiteensä pelkäämättä eriäviä mielipiteitä. Avoimen keskustelun jälkeen päätöksen takana voi seisoa yhdessä rintamassa, vaikka keskustelussa olisi ollut eri näkemyksiä.

Vanhimman kipupisteet

Yksittäisen vanhimman henkilökohtaisessa elämässä yksi suurimmista haasteista on ajankäytön järjestäminen.

– Monella vanhimmalla on melko vaativa siviilityö, perhe ja normaaliarjen pyöritys, ja niiden päälle hoidetaan seurakunnan asiat. Aika vähän on sellaisia päiviä, etteikö joutuisi jotakin seurakunnan asiaa miettimään tai toimittamaan, ammattikorkeakoulussa automaatiotekniikan lehtorina työskentelevä Ari Kuisma toteaa.

Kipeintä hänen vanhimmistourallaan on silti ollut se, kun hän on jossakin tilanteessa tehnyt mielestään seurakunnan kannalta oikean päätöksen ja sen seurauksena menettänyt ystävyyssuhteen jonkun yksittäisen seurakuntalaisen kanssa.

– Vanhimpana ei vain ole varaa ajaa kaverin etua. Kaiken tekemisen takana tulee olla ajatus yhteisön parhaasta.

Murhetta vanhimmalle aiheuttaa usein myös se, miten paljon seurakunnassakin ihmiset puhuvat toisista pahaa. Toisten tekemisiä ja motiiveja arvioidaan tietämättä, mitkä kaikki asiat ratkaisuihin vaikuttavat. Kritisoimisen sijaan Kuisma haluaa rohkaista seurakuntalaisia arkiseen yhteyteen niin toistensa kuin muiden lähipiirissä elävien ihmisten kanssa: viettämään aikaa yhdessä, harrastamaan erilaisissa porukoissa ja pyytämään sekä tarjoamaan apua arjen eri tilanteissa.

– Liian usein kuulee tarinoita siitä, miten joku on jäänyt pois seurakunnasta, kun elämään on tullut erilaisia vaikeuksia. Toivottavasti seurakunnissa ei luoda täydellisyyden kulttuuria, vaan sellainen paikka, jossa ei tarvitse peitellä ongelmia ja vaikeuksia ja jonne voi tulla varsinkin silloin, kun elämä kolhii.

Kuisma kertoo pohdiskelleensa joskus sitä, miten vähällä järjestetyllä ohjelmalla seurakunta voisi tulla toimeen.

– Meidän tulisi elää aitoina kristittyinä myös siellä, missä työkaverit, naapurit ja muut lähipiirissämme olevat ihmiset liikkuvat.

Rohkaisua

Kuisman omassa hengellisessä elämässä avainasemassa on ollut seurakunnan solu. Siellä ovat myös syntyneet kaikkein syvimmät ystävyyssuhteet.

Lisäksi rohkaisuna ovat usein toimineet erilaiset kohtaamiset eri-ikäisten seurakuntalaisten kanssa. Kyse on voinut olla rukoushuoneen aulassa tai kaupungilla tavatessa käydystä keskustelusta, jossa on sanottu jokin kannustava lause. Tai Kuismaa selkeästi vanhemman ihmisen ottamasta katsekontaktista, jonka hän on tulkinnut tuen ja luottamuksen ilmaukseksi hänen tekemistään kohtaan.

– Näihin hetkiin kiteytyy paljon siitä, mikä seurakunnassa on hienoa. Sukupolvien väliset ystävyyssuhteet ovat seurakunnassa erityisen antoisia. Eniten iloa tuottaa kuitenkin se, kun näkee tai kuulee jonkun tulleen uskoon. Se pitää tekemisen tuoreena.