Seurakunnan satuttamat

Seurakunnnan kuuluu suojella haavoitettuja, elämän kolhimia, pelkojensa ja traumojensa kanssa taistelevia ihmisiä. Mutta entä jos seurakunta itse onkin pelkojen ja traumojen aiheuttaja? Kuka silloin auttaa hengellisen väkivallan haavoittamia?

Apua voi löytyä vertaisryhmistä ja ammatillisen avun kautta, mutta voiko uskonnollinen yhteisö ulkoistaa niiden auttamisen, joita on itse kolhinut?

Uskonnollinen yhteisö voi aiheuttaa pelkoja, traumoja ja uskonnon uhreja. Suljettu yhteisö kieltää ongelmat ja syyllistää haavoitetut. Irtautuminen voi olla hyvinkin kivuliasta, mutta silti joskus ainoa ulospääsy tilanteesta.

Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla olla ainoa malli, eikä se saa olla sitä. Avoin yhteisö tunnustaa virheensä, pyytää anteeksi ja tekee voitavansa, jotta haavoitetut saavat avun eikä uusia uhreja enää synny.

Yhteisön jäsenet ja johto vaihtuvat ajan myötä, vaikka yhteisön toiminta jatkuu. Ovatko uudet johtajat vastuussa menneiden sukupolvien virheistä? Tai onko koko kirkkokunta tai koko herätysliike vastuussa yhden paikallisen seurakunnan aiheuttamista kivuista?

Mielestäni on. Uskonyhteisön haavoittamaksi joutunut on oikeutettu saamaan apua siltä yhteisöltä, jossa häntä on haavoitettu. Toki apua voi löytyä muualtakin, mutta uskonnollisella yhteisöllä on vastuu tarjota apua niille, joita se on itse haavoittanut. Tämä edellyttää avoimuuden lisäksi myös osaamista ja aiheeseen perehtymistä. Itsekritiikki, omien tekojen ja myös omien johtajien arviointi kuuluvat terveen ja avoimen yhteisön tunnusmerkkeihin.

On ongelmallista, jos hengelliseen väkivaltaan liittyvissä kysymyksissä ainoiksi asiantuntijoiksi jäävät ne, jotka itse ovat joutuneet väkivallan uhreiksi. Fyysisen sairauden kanssa kamppaileva tuntee kyllä kivun, mutta parantamiseen tarvitaan lääkäriä ja hoitoympäristöä. Vastaavasti hengellisen väkivallan haavoittamat tarvitsevat vertaistuen lisäksi ammatillista osaamista ja yhteisöllistä turvallisuutta.

Vääristyneen hengellisyyden vaihtoehtona ei tarvitse olla hengellisyydestä luopuminen. On tärkeää, että löytyy myös mahdollisuus terveeseen hengellisyyteen, turvalliseen yhteisöön ja aitoon yhteyteen Jumalan kanssa.

Yhteisöstä syrjään jääneiden ääni ei useinkaan kanna sinne, mistä seurakuntaa tai yhteisöä johdetaan. Jotta yhteisö muuttuisi ja sen ongelmiin joku puuttuisi, hengellisestä väkivallasta täytyy puhua myös niiden, jotka juuri nyt ovat vastuussa seurakuntien ja uskonnollisten yhteisöjen johtamisesta.

Esko Matikainen

Kirjoittaja on pastori ja Suomen Helluntaikirkon toiminnanjohtaja.