Ystävää ei Hänen vertaistaan

Ajattelen, että meidät voidaan johdattaa ystäviksi toisillemme. Minulle annetaan joku, minut annetaan jollekulle. Tueksi, avuksi, jakamaan ilon aikoja ja murheen taakkoja.

Minun ystävyyteni on kahdesti hylätty. On haavoittavaa tulla jätetyksi. Rakkain oppikoulukaveri päätti teini-iän kynnyksellä lyöttäytyä luokan kovisjengin seuraan, emmekä me enää olleetkaan ne bestikset.

Toinen hylkääminen sattui, kun olin nuori äiti. Ystäväpariskunnalle oli tullut ero. Vähän myöhemmin vaimo väitti, etten enää pitänyt häneen samalla lailla yhteyttä kuin ennen avioeroa. Hän katkaisi välit kokonaan ja torjui yritykseni eheyttää ystävyytemme. Toisesta tapahtumasta on 40 vuotta ja toisestakin jo neljännesvuosisata, mutta edelleenkin ne satuttavat.

Olen saanut monta rakasta ystävää lähelleni. Kiitän jokaisesta. Ilman heitä elämäni olisi latteampaa, merkityksettömämpää, tylsempää, köyhempää ja rakkaudettomampaa.

Yhden ystävän rinnalla myötäelin taistelussa lannistamista ja lähisuhdeväkivaltaa kohtaan. Olin luvannut vastata puhelimeen joka kerta hänen tarvitessaan. Puheluja tuli sopivalla ja sopimattomalla hetkellä niin, että lapset joskus vuosia myöhemmin mainitsivat, että muistatko äiti sitä aikaa, kun jouduit koko ajan sielunhoitopuuhiin. Vierellä kulkeminen auttoi, mutta asiat eivät parantuneet ennen kuin ystävä lopetti tuhoisan suhteen, pakkasi lapsensa ja itsensä ja pakeni miehen luota.

Toisen ystävän kanssa itkin monet itkut: kun syöpä todettiin, kun hoidot olivat uuvuttaa ja kun voittoisa parantumisviesti saapui. Matkan aikana ystävyys oli vahvistunut entisestään.

Yhden ystävän myötä pääsin anoreksian synkkään maailmaan. Oli toiveikkaitakin vaiheita, mutta myös sellaisia ahdistuksen syövereitä, joita terve ei näe edes painajaisissaan. Menehtyminen oli lähellä monta kertaa, mutta elämän liekki oli sitkeä. Viimeisinä kuukausina keskustelut koskivat usein kuolemaa. Öisin pelot olivat mustimmat. Riittäisikö armo lähdön tullessa, ikuisuuden rajalla? Vakuutin, että juuri silloinhan Jeesus nostaa syliinsä, kun hänen lapsellaan on heikoin hetki.

Nuorempana tuntui äitelältä, jos joku hehkutti aviomiehen olevan paras ystävä. Ystävyysmittarini kärkeen miehen edelle meni näet heittämällä ystävänainen, jonka kanssa on voi kulkea käsi kädessä naisen elämää. Kuka muu kuin toinen nainen paremmin ymmärtäisi, millaista on olla äiti, vaimo, tytär, miniä – nainen työssä, nainen miesten maailmassa, nainen seurakunnassa, nainen politiikassa. Tyttöjen jutut!

Olen tullut toisiin ajatuksiin. Miten vahvan tiimin muodostaakaan aviopari, jonka puoliskot ovat keskenään hyvät ystävät. Ystävyyteen pätevät samat lainalaisuudet kuin avioliittoon: kumpikaan niistä ei kukoista itsestään. Ne syvenevät, vahvistuvat ja rikastuvat vain hoitamalla ja vaalimalla.

Ilman kolmatta säiettä ei ystävyyden lanka olisi riittävän vahva. Ystävänpäivänä lähtee ylistys sille Ystävälle, joka antaa henkensä puolestamme ja lahjoittaa rauhan sydämeemme – ja pitää meitä ystävinään.


Kristiina Kunnas

Kirjoittaja on Kristillisdemokraattien KD-lehden päätoimittaja.