YK-veteraani Mauno Mäkinen

”Työ Kyproksella ja Lähi-idässä avasi uusia näköaloja”

Suomalaiset YK:n rauhanturvaajat vievät sovittelua maailmalle. Kuvassa Mauno Mäkinen (kesk.) Suezilla vuonna 1973 pystyttämässä joukkuetelttaa. Kuva: Mauno Mäkisen albumi

Vaativa pesti Kyproksella ja Suezilla antoi valmiuksia pärjätä elämässä.

Mies nostaa kätensä korkealle ilmaan pysähtymisen merkiksi. Israelilainen panssarikolonna pysähtyy ketjut kirskuen. Tämä on rauhanturvaajan jännittävä ja pelottavakin huippuhetki.

Nyt YK:n rauhaturvaajaveteraani Mauno Mäkinen asuu Karjalohjalla itse rakentamassaan talossa. Näppärä mies on nikkaroinut korkean mäen laella olevaan taloon aurinko- ja tuulienergiaa tuottavat laitteet.

Lähes kaikki tarvittava energia syntyy täysin luonnonmukaisesti.

Verenperintö

Mauno Mäkisen synnyinkoti oli Lieksan rajavartiostossa. Hänen isänsä kuului kantahenkilökuntaan. Perheen koti sijaitsi aivan kasarmialueen vieressä.

Mäkisen kristillinen tausta löytyy körttiläisyydessä.

– Muistan monet käyntini äitini kanssa herättäjäjuhlilla. Niitä järjestettiin eri puolilla Suomea.

Juhlat toivat mukanaan hengellistä pääomaa. 7-vuotiaana umpisuolileikkauksen jälkeen Mäkinen pyysi äidiltään Jeesus-kirjaa luettavakseen. Äiti toi kirjan, jonka sanoma ja kuvitus painuivat syvälle mieleen.

Maunon teki kuitenkin mieli nähdä maailmaa ja etsiä virikkeitä elämään.

– Äiti antoi 400 markan matkakassan. Siihen aikaa tuo oli varsin iso raha. Matkustin yksin Ruotsiin, kyselin Tukholmassa ventovierailta mahdollisista työkohteista, ja vinkin johdattamana päädyin Eskilstunaan.

Rauhanturvaajaksi Kyprokselle

Ei kestänyt kauaakaan, kun Mauno Mäkinen tempautui mukaan uuteen muutokseen. Suomessa tarvittiin vapaaehtoisia YK-joukkoihin.

– Kainuun prikaatin miehenä ajattelin heti, että ”sinne!”.

Vuoden 1972 heinäkuussa Mäkinen löysi itsensä Kyproksen saarelta, pääkaupunki Nikosian lentokentältä. Vuonna 1974 Turkin vallattua saaresta vajaan puolet kenttä suljettiin sen jäätyä ei-kenenkään maalle.

– Myös me kaikki aliupseerit jouduimme aloittamaan työmme perustasolta eli jääkäreinä. Oli opittava tuntemaan työkenttä ja vieraan maan tavat.

Mäkinen eteni pikkuhiljaa vartiojääkäristä ensimmäisen komppanian kirjuriksi ja alikersantiksi, ja siitä tiedustelupuolelle kersantiksi ja edelleen ylikersantiksi.

Työ oli kiinnostavaa.

– Kiertelin maastoautolla turkkilaisen alueen ja kreikkalaisen alueen keskelle jääneissä pienissä kylissä.

– Tehtäväni oli rauhoitella, etupäässä turkkilaiskylissä. Piirtelin karttoja alueen tapahtumista ja raportoin pääesikunnan operatiiviseen toimistoon.

Yöllinen herätys

Jo tavanomaiseksi muodostuva työ muuttui kuitenkin yllättäen, ja vieläpä keskellä yötä.

– Meidät herätettiin kysyen, olisiko joukossa vapaaehtoisia lähtemään Egyptiin. Olimme toki seuranneet lokakuussa 1973 syttyneen Jom Kippur -sodan kulkua, mutta lähtökehotus tuli meille kaikille todella nopeasti ja yllättäen.

– Olin vapaaehtoinen, mutta yritin kertoa, että minut ehkä luetaan puolueelliseksi, koska olin kihloissa israelilaisen kanssa. Asialla ei kuitenkaan ollut merkitystä.

Jo heti aamuyöllä joukko kuljetettiin englantilaisten tukikohtaan. Sieltä matka jatkui
amerikkalaisella kuljetuskoneella Kairon sotilaskentälle.

– Majoituimme sananmukaisesti lutikkalinnaan, paikalliseen upseerien kasarmiin. Sieltä matkamme jatkui aamulla kuorma-autoilla kohti Suezin kaupunkia.

– Leiriydyimme arolle. Nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä ympärillämme löyhkäsi mätäneviä arabisotilaiden ruumiita.

Päivällä lämpötila oli lähes 50 astetta.

– Hautasimme kuolleita hiekkaan. Lähettyvillä oli myös kuuluisaksi tullut 101-kilometripylväs, jossa osapuolten väliset rauhanneuvottelut käytiin.

Jom Kippur -sota alkoi Israelin ja Egyptin, Syyrian ja Irakin välillä 6. lokakuuta 1973. Sota kesti kaksikymmentä päivää.

Käden nosto pysäytti panssarikolonnan

Mauno Mäkisen vartiointiasemaksi tuli yksi makean veden kanavan silloista noin kaksi
kilometriä kaupungin keskustasta. Kanava toi juoma- ja pesuvettä
kaupunkiin.

– Emme saaneet koskea veteen. Se oli bilhartsian saastuttama.

Kerran lähellä olevasta palmumetsästä juoksi esiin arabi. Hän esitti kädellä kansainvälistä tappoelettä kaulaansa ja jatkoi pakomatkaansa.

– Lähdimme katsomaan metsikköä. Noin sata metriä kuljettuamme eteemme hyppäsi israelilaissotilas. Hän osoitti meitä aseella, oma rynnäkkökiväärini osoitti maata. Nostin vapaan käden ylös ja sanoin: ”Lo, lo” eli ”Ei, ei”.

Tilanne laukesi ja YK-sotilaat jatkoivat sillalle johtavalle tielle.

– Alkoi kuulua moottorin ääntä ja kolinaa, joka voimistui voimistumistaan. Sieltä sitten putkahti esiin israelilaisten panssarikolonna. Nostin taas käteni ylös ja tervehdin majurin arvoista upseeria, joka seisoi ensimmäisen vaunun miehistöluukun aukossa. Ihmettelin, kun majuri uskoi komentoani.

Israelilainen kolonna pysähtyi. YK-joukon tapaaminen taisi olla yllätys, ja ylikersantin natsojeni tunnistaminen.

– Ajattelin hieman pilke silmäkulmassa sitä, sekoittiko hän mahdollisesti natsani kenraalin natsoihin.

Neuvottelua sillalla

Israelilaisten panssarikolonnan tehtävä oli tyhjentää Suezin ja makean veden kanavien välinen maakaistale aina kaupunkiin saakka, ja nyt tiellä oli 190 senttiä pitkä ylikersantti Mauno Mäkinen sitä estämässä.

– Tilanne oli vaarallinen, koska alueella oli myös 300 sotilaan arabiryhmittymä. Sovimme, että kutsun omat neuvottelijani paikalle.

Neuvonpitoa pidetiin israelilaismajurin, kolmen suomalaisupseerin ja heidän tuomansa egyptiläisupseerin kanssa.

– Niin, ja yksi ylikersantti kiltisti kuunteli. Neuvottelujen tuloksena alue tyhjeni sotilaista.

Pian jännittävän tapahtuman jälkeen Mauno Mäkinen palasi takaisin Kyprokselle ja sieltä Suomeen.

– Kävin vielä toistamiseen YK-tehtävissä saarella. Tällä kertaa autoin vuosien saatossa kertyneen arkiston pakkaamisessa, kun suomalaiset rauhanturvajoukot vedettiin pois saarelta.

Punainen bussi

Mauno Mäkinen asui kaksitoista vuotta Englannissa. Hän oli töissä vaatetusalalla, keskisuuren yrityksen konttorissa. Kun liike lopetti toimintansa, Mäkinen toimi myös kaksikerroksisen punaisen bussin kuljettajana Lontoon keskustassa.

Karjalohjalla asuva ja muun muassa salolaisessa Arto Tinellin johtamassa Christianus-
kuorossa puolisonsa kanssa laulava Mäkinen on kiitollinen siitä, että hän saa kristittynä siunata Israelia.

– Vietin kaikki YK-lomani Israelissa. Jouluyö Betlehemissä oli ikimuistoinen. Paimenet vartioivat lammaslaumojaan kedolla. Näkymä toi mieleen kuvan Jeesus-paimen-kirjasta – siitä kirjasta, jonka äiti minulle lapsena antoi.

– Hyvän Paimenen turvissa on hyvä elää jokaista päivää. Odotan kohtaamista Paimenen kanssa.

Eero Ketola