Matkustaminen vähentää omaan napaan tuijottelua

Vancouverissa asuva kanadansuomalainen Eero Sorila on kova matkamies. Leipänsä valokuvaamisella tienaava Sorila soveltaa erikoista filosofiaa näihin kumpaankin intohimon kohteeseensa: vähemmän riittää. Itse tehty kamera ei vilise nappuloita ja nippuloita, samoin matkalle lähdettäessä riittää pelkkä reppu.

– Pienellä rahallakin pärjää, sen olen kokenut, ja joskus rahat ovat myös kokonaan loppuneet, Sorila selvittää.

Ja siitä seikkailu kuulemma itse asiassa vasta alkaa. Näistä seikkailuista syntyi myös kirja Taskurahalla maailman ympäri (BoD 2017), jossa mies kertoilee matkoistaan ja matkustamiseen liittyvistä ajatuksistaan.

Jyväskylästä maailmalle

Jyväskylässä syntynyt Eero Sorila pääsi ensimmäisen kerran ulkomaille jo pikkupoikana. Kyseessä oli laivamatka Tukholmaan äidin kanssa. Kaksitoistavuotiaana päädyttiin hieman pidemmälle matkalle, kun Sorilan perhe pakkasi laukut ja muutti Kanadaan, Sudburyyn. Myöhemmin, vuonna 1968, Eero Sorila muutti Vancouveriin, Tyynenmeren rannalle.

– Täältä on hyvä matkata ja tänne kotiin on hyvä myös aina palata, hän tuumaa.

Ensimmäisen pidemmän maailmanmatkan Sorila teki vuonna 1966 Vancouverista Panaman kanavalle linja-autolla. Rahat toista vuotta kestäneelle reissulle hän sai myymällä oman autonsa.

Jo pelkällä bussimatkalla ohitettiin monta ihmeellistä maata, esimerkiksi Yhdysvallat, Meksiko, El Salvador ja Costa Rica.

– Matkalla tuli monta mutkaa, ja sattumusten kautta päädyin seuraavaksi kiertelemään Etelä-Amerikassa siellä ja täällä. Samainen reissu vei myös laivalla Eurooppaan ja lopulta Suomeen. Jossain vaiheessa oli kuitenkin tultava kotiin.

Uusien ja ihmeellisten asioiden näkeminen vain kasvatti nälkää nähdä ja oppia lisää. Sorila kuvaakin, että vasta matkalta paluun jälkeen ihminen näkee oman ympäristönsä uusin silmin ja alkaa oppia. Hänelle matkustaminen on tutkimusmatkailua, joka antaa pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Se myös vähentää omaan napaan tuijottelua ja kääntää katsetta muita ihmisiä ja asioita kohti.

Rahat loppuvat ja seikkailu alkaa

Välillä Sorilan on täytynyt tietenkin tehdä töitä ja säästää rahaa, jotta pääsisi seuraavaan reissuun. Toisaalta hän on myös valokuvannut reissuillaan, mikä on hänen työnsä. Sorilan kuvia on myyty postikortteina jo miljoona kappaletta.

– Matkustamisessa tahdonvoima on kuitenkin tärkeämpi kuin rahan voima. Jos ajattelee, että minulla ei ole tarpeeksi rahaa, ei pääse liikkeelle ollenkaan. Turvallisuushakuisuus voi vangita.

Sorila tietää, että rahojen loppu ei ole reissun loppu. Erään kerran viisisataa dollaria matkarahaa mukaan ottanut matkaaja tiesi jo lähtiessään, että rahat tulevat loppumaan, mutta se ei pelottanut häntä. Välillä on tehty töitä reissun päällä vaikkapa lehtijuttuja kirjoittelemalla, koska maailmalla tapaa mielenkiintoisia ihmisiä.

– Aina löytyy tie. Joskus olen ollut täysin toisten ihmisten ja Jumalan armoilla ja miettinyt, että miten tästä selviää. Kerrankin olin Japanissa pyöräilemässä eräällä saarella, kun rahat loppuivat. Siinä pyörän kumikin puhkesi eikä minulla ollut yöpaikkaa. Ja kun näitä ajattelin synkissä tunnelmissa, auto ajoi päälleni. Minulle ei käynyt huonosti, mutta pyörälle kyllä. Tämä kurja sattumus kuitenkin kääntyi siunaukseksi, kun auton kuljettaja vei minut korvaukseksi pyöräliikkeeseen ja osti pyörän! Niin hoitui myös rikkinäinen rengas.

Kerran Sorila löysi tien vierestä kukkaron, jonka hän sai palautettua omistajalle. Tälläkin kerralla taskut olivat jälleen tyhjät, mutta löytöpalkkio auttoi matkaajaa, ja sillä hän sai ruokaa ja yöpaikan. Joskus tosin Sorilan nukkumapaikka on löytynyt tuhansien tähtien hotellista, taivasalta kodittomien vierestä.

Vähemmän on enemmän

Eero Sorilan matkavarusteisiin kuuluu kameran lisäksi useimmiten vain yksi vaatekerta, muistivihko ja kynä. Matkustamisen on oltava mahdollisimman helppoa, eikä tavara saa tulla millekään esteeksi.

– Haluan olla vapaa menemään matkan aikana ihmisten luo, joihin olen tutustunut, kun he pyytävät mukaansa. Moni onkin pyytänyt. Olen kokenut paljon vieraanvaraisuutta, ja haluan tarjota sitä muillekin. Olen esimerkiksi majoittanut monia matkustajia omassa kodissani.

Eero Sorila vieroksuu kulutusmentaliteettia myös valokuvauksessa. Hän laittaa kaikki peliin yhteen kuvaan.

– En kuvaa digikameralla tai räpsi holtittomasti. Sen sijaan odotan oikeaa hetkeä ja otan kuvan vasta sitten, kun olosuhteet ovat täydelliset. Joskus joudun odottamaan tuntikausia. Kerrankin kun matkasin Grand Canyonille, en saanut yhtään kuvaa, koska säät eivät suosineet. Se harmittaa, mutta tämä on periaatteeni. Siksi myös arvostan kuvia, koska otan niitä vain harkitusti ja näen niiden eteen vaivaa.

Sorila elää kuvien kautta reissujensa hetkiä uudelleen. Niitä katsellessa on hyvä suunnitella myös seuraavaa matkaa, ja toiveissa onkin matkustella edelleen.

Vaikka miehen seitsemänkymppisiä on jo vietetty, se ei ole reissukuumetta sammuttanut. Viimeisimmän reppureissunsa Sorila teki keväällä Afrikassa. Vaimo on kuitenkin toppuutellut, että kolmen kuukauden reissut pitäisi kutistaa kolmeen viikkoon. Mutta kunhan vain pääsee reissuun, se on pääasia.

Sara Saarela