Perinteiden sekoitus puhuttelee

Luulen saapunee­ni Tuomasmessun 30-vuotisjuhlaan aivan liian aikaisin: olen paikalla kolme varttia etuajassa. Odotan astuvani autiona kaikuvaan kirkkoon, jos­sa ehkä suntio käyskentelee. Vielä mitä! Kirkkaankeltaiset narsissit napottavat koreissa helsinkiläisen Mikael Agricolan kirkon portail­la, kun eteisaulassa käy jo pieni kuhina. Minua tervehditään joka suunnalta kädestä pitäen, ja saan käteeni virsikirjan ja Tuomaslau­luja-nimisen laulukirjan. Tunnen itseni tervetulleeksi konkariksi, vaikka olenkin Tuomasmessussa ensimmäistä kertaa.

 

Kirkko tulee ääriään myöten täyteen. Joka puolella soljuu iloi­nen puheensorina. Ihmiset ter­vehtivät ja halaavat toisiaan. Vä­enpaljoudesta huolimatta tunnel­ma on välitön ja kodinomainen.

 

Tuomasmessut ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suo­situimpia jumalanpalveluksia: messun ”kotipesässä” Agricolan kirkossa käy joka sunnuntai usei­ta satoja messuvieraita – ja sen päälle tulevat vielä Turussa, Tam­pereella ja pienemmillä paikka­kunnilla järjestettävissä Tuomas­messuissa kävijät.

 

Myös ensimmäistä Tuomas­messua vietettiin aikanaan Ag­ricolan kirkossa, tarkalleen otta­en 10. huhtikuuta vuonna 1988. Kirkko oli silloinkin täynnä. Mes­su syntyi nuorten teologien ja ak­tiivisten maallikoiden puolen vuoden pohdinnan tuloksena. He halusivat luoda ehtoollisjumalan­palveluksen, johon itse haluaisi­vat osallistua ja joka myös osal­listaisi penkissä istujia uudella ta­valla.

 

Uusi messu sai vaikutteita kris­tinuskon eri perinteistä, ja niin­pä mukana on niin ortodokseille ja Taize-yhteisölle kuin myös he­rätyskristityille ja karismaatikoille tyypillisiä piirteitä.

 

 

Arkisuus ja armo

Ensimmäinen laulu nytkähtää käyntiin kuin lähtöä odottanut juna. Hetkessä kirkko täyttyy La­tinalaisen Amerikan musiikin äänimaailmasta: rummuista ja muista lyömäsoittimista, trum­petista, sähkökitarasta… Solistit ja kuoro laulavat yhdessä kome­asti. Soittajat ovat selkeästi am­mattilaisia. Hymyilen leveästi ja heilun musiikin mukana, sillä en voi pysyä paikoillani. Upean kuu­loista!

 

Messun liturgi, tuomaspap­pi Pirjo Kantala astuu alttaril­le. Hän aloittaa kertomalla riittä­vän hyvästä äidistä, joka ei aloita nuhdesaarnaa vaan silittää lasta ja sanoo: ”Kyllä tästä selvitään.” Tämä antaa esimakua siitä, mil­laisia messulaulujen sanoitukset ovat: arkisia ja armollisia.

 

Kantala jatkaa kertoen, että Tuomasmessussa on jo 30 vuot­ta lausuttu katolinen katumusru­kous: ”omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystä­ni” (latinaksi mea culpa, mea ma­xima culpa). Se lausutaan nytkin yhdessä. Osa lyö nyrkillä rintaan­sa tunnustusta lausuessaan ja te­kee ristinmerkin, kun Kantala ju­listaa synninpäästön.

 

 

Yllätysräppiä

Lattarimusiikki soi messussa use­aan otteeseen, ja tuntuu siltä kuin aurinko alkaisi paistaa kirkossa. Tuomasmessun tavoite, aktivoi­da osallistujia mukaan, onnistuu musiikin kautta erityisen hienos­ti. Musiikkia on jokaiseen ma­kuun, ja se voi vaihdella messus­ta toiseen suurestikin.

 

Takanani istuva keski-ikäinen pariskunta on ollut selvästi muka­na ennenkin, sillä he laulavat kak­siäänisesti. Väkeä on kirkossa val­tava määrä, mutta kaikki toimii kuin hyvin öljytty koneisto: järjes­tyksessä, rauhassa. Ihmiset jonot­tavat esirukousta kärsivällisesti.

 

Esirukousjakson aikana albaan pukeutuneet vapaaehtoiset rukoi­levat ihmisten puolesta. Halutes­saan rukousaiheita voi myös kir­joittaa lapuille, jotka luetaan alt­tarilla ääneen.

 

Vapaaehtoisia toimii Tuomas­messussa monessa eri roolis­sa, esirukoilijoiden lisäksi muun muassa kirjojenjakajina, koleh­dinkantajina, ehtoollisavustajina ja tekstinlukijoina.

 

Ehtoollisen jälkeen lausutaan kokoava loppurukous ja lauletaan virsi 104, Pilvimuurista valo väläh­tää. Olen pudota penkiltä, kun kaljupäinen nuorimies tulee räp­päämään säkeistöjen väliin. Esi­tys saa raikuvat aplodit.

 

 

”Uskon vastakohta on varmuus”

Helsingin tuore piispa Teemu Laajasalo ei ole päässyt paikalle, joten Tuomasmessun perustajiin kuuluva pappi Olli Valtonen tu­lee saarnaamaan. Valtonen aste­lee alttarille ja aloittaa sanomalla: ”Kristus nousi kuolleista.” Yleisö vastaa kuorossa: ”Totisesti nou­si!” Tämä toistetaan kolme kertaa.

 

Saarnaaja aloittaa puhumalla positiiviseen sävyyn siitä, miten ihmisiä kiinnostaa hengellisyys ja miten he eivät etsi uskontoa vaan merkitystä ja elämän tarkoitusta. Valtonen jatkaa, että kansa jano­aa jotakin, joka ”on totta heille”. Valtonen kertoo, miten Tuomas­messussa usko on luottamusta siihen, että jossakin on joku, joka on kaiken takana. Tuomasmessu on hänen mukaansa sekä uskon­tunnustus että turvasatama epäi­lijöille ja etsijöille. Tämän jälkeen Valtonen lausuu painokkaasti, miten ”uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus”.

 

Kuuntelen Valtosen saarnaa kasvavan ristiriitaisuuden kou­rissa. Tuomasmessua markkinoi­daan matalan kynnyksen juma­lanpalveluksena epäilijöille – mis­tä nimikin kertoo – mutta antaako messu kävijöille työkaluja päästä epäilyistään eteenpäin?

Nyt saar­nasi pappi, mutta Tuomasmes­sussa on kuultu myös julkkispu­hujia, jotka eivät ainakaan yleisen tiedon mukaan ole tunnustavia kristittyjä.

 

Valtonen kertoo vielä, mi­ten Jeesus ilmestyi opetuslapsil­le kuolemansa jälkeen ja miten sen seurauksena syntyi ”Jeesus-liike”. Seuraavaksi hän kuvailee Jeesusta olennoksi, joka saattoi ilmestyä yhtäkkiä seinien ja ovi­en läpi. Lopuksi hän kertoo, mi­ten Jeesuksen kohtaamisen jäl­keen ihmisten elämä muuttui pe­losta rohkeuteen ja epäuskosta luottamukseen. Valtonen ei taas­kaan puhu uskosta epäuskon vas­takohtana vaan luottamuksesta.

 

Saarnasta jää sekava ja epäjoh­donmukainen kuva, enkä koe sitä kovin raamatulliseksi. Kuulijana jäin kaipaamaan opetusta Jee­suksesta toivon ja ikuisen elämän tuojana – messun päähenkilönä.

 

 

Ei tarvitse vain istua ja kuunnella

Saarnan jälkeen kerätään koleh­ti ja jaetaan ehtoollinen. Liturgia tuntuu kestävän ja kestävän, sil­lä useita rukouksia, uskontunnus­tuksia ja muita säkeitä lausutaan taas yhteen ääneen. Myös itse eh­toollinen kestää kauan, sillä se täytyy juhlamessussa jakaa noin tuhannelle ihmiselle.

 

Keskittymiskykyni alkaa her­paantua, vaikka olenkin noussut seisomaan vähän väliä eri uskon­tunnustusten lausumisen aika­na. Mietin, että liturgiasta voi­si jättää joitakin osia pois, jotta messun kulku olisi vähän napa­kampi. Toisaalta pitkäkestoisuu­den ymmärtää, sillä kyseessä on kuitenkin 30-vuotisjuhla ja ihmi­siä on paljon enemmän kuin nor­maalisti.

 

Lopulta messu päättyy. Bändi alkaa soittaa viimeistä kappaletta, joka on Pekka Simojoen Nouse­vaan aamuun. Messuväki keinah­telee lattarisovituksen tahdissa. Otan itsekin muutaman tanssias­keleen. Musiikki on ehdottomas­ti Tuomasmessun parasta antia. Muusikot ovat ainoita messun te­kijöitä, jotka saavat pienen palkki­on, ja se kyllä kannattaa. Tunnen olevani ilmaisessa mutta korkea­tasoisessa konsertissa.

 

Monet ihmiset tuntuvat nyky­ään haluavan jumalanpalveluksil­ta aktiivista omaa roolia eikä vain passiivista vastaanottamista. Täs­sä Tuomasmessu on totisesti on­nistunut. Pelkkänä penkissä osal­listujanakin tuntee olevansa ak­tiivisempi kuin monessa muussa jumalanpalveluksessa edes va­paakristillisissä yhteisöissä.

 

Tuomasmessua kutsutaan vapaaehtoistyön ihmeeksi, sil­lä messu toteutuu suurimmaksi osaksi lahjoitusten varassa. Me­nestyksen avain lienee siinä, että tehtäviä on monta, ne ovat sel­keitä ja ne eivät ole liian suuria – kaikki nämä ovat tunnettuja toi­mivan organisaation elementtejä. Kun jokainen tietää tehtävänsä, messu etenee sujuvasti.

 

Lähden messusta yhtä aikaa voimaantuneena ja hämmenty­neenä. Musiikki ainakin jää soi­maan päähän. Vaikka väenpal­joudella on huonotkin puolensa, onhan se virkistävää, että kirkon penkit ovat kerrankin täynnä.

 

 

 

Mikä

Tuomasmessu

» Suomen evankelis-luterilai­sen kirkon piirissä kehitet­ty jumalanpalveluskonsepti. Perustettu keväällä 1988.

» Alullepanijana joukko nuoria teologeja ja kirkon maallikoita, joukossa muun muassa Olli Valtonen ja Miikka Ruokanen.

» Nimi viittaa Jeesuksen opetus­lapseen Tuomakseen: mes­sun halutaan olevan myös epäilijälle hoitava paikka.

» Toteutetaan vapaaehtoisvoi­min; esimerkiksi Helsingissä jokaisessa messussa palve­lee noin 70 vapaaehtoista.

» Toimii pääosin lahjoitusten varassa.

» Tunnusomaisimmat elemen­tit ovat monipuolinen musiik­ki ja rukousjakso.

» Saarnaaja vaihtelee ja voi olla myös maallikko. Saar­nojen aiheena kirkkovuoden tekstien ohella myös ajan­kohtaisia teemoja sekä yh­teiskunnallisia asioita.

» Järjestetään myös Ruotsissa, Norjassa, Saksassa ja Hollan­nissa.

 

 

 

Nora Tirkkonen