Kuulemisen puute koituu kohtaloksi

Syksyllä Ristin Voiton (RV 41/2015) yleisönosastolla pyydettiin kertomuksia helluntaiseurakunnasta eroamisesta. Niitä keräsi lapsuutensa helluntailiikkeessä viettänyt teologian opiskelija Sanja Fält, jota kiinnosti, mikä saa ihmiset jättämään helluntaiseurakunnan.

Aiemmin tutkija Kati Tervo-Niemelä on selvittänyt Suomen luterilaisesta kirkosta eroamisen syitä, mutta helluntailiikkeen osalta asiaa ei ole juurikaan tutkittu. Jokunen viikko sitten Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan valmistuikin Fältin kirkkososiologian pro gradu -työ Helluntaiseurakunnista eroamisen syyt Suomen helluntailiikkeestä eronneiden kertomuksissa.

Tutkimuksen aineistona oli 31 sähköpostitse saatua erotarinaa, jotka Sanja Fält keräsi syys-lokakuussa 2015. Niistä merkittävä osa tuli RV-lehden yleisönosastolle laitetun ilmoituksen kautta.

Sukupuolikohtaisia eroja

Helluntaiseurakunnista eronneet vastaajat olivat 20–86-vuotiaita ja eri puolilta Suomea. Fält löysi heidän tarinoistaan viisi erilaista eroajatyyppiä: armoa kaipaavat suorittajat, elämänkriisin kokeneet ja ilman seurakunnan tukea jääneet, seurakunnan käytäntöjä kritisoivat, helluntailaista opetusta kritisoivat sekä yhteisön normeihin sopeutumattomat, joita mukana oli vähiten.

Tutkimuksesta ilmenee, että helluntaiseurakunnan jättämiseen on usein eri syitä, mutta jokin niistä korostuu. ”Esimerkiksi ensimmäistä ryhmää yhdistivät uskon suorittaminen, väsyminen ja armon kaipaaminen, kun taas toisessa ryhmässä eroamisen syyt olivat selkeästi yhteydessä johonkin elämänkriisiin, kuten avioeroon”, Fält kirjoittaa gradussaan.

Vaikka vastaajien maantieteelliset etäisyydet olivat suuret ja seurakunnat erilaisia, kirjeet antoivat hyvin yhtenäisen kuvan helluntailiikkeestä.

Sen sijaan sukupuolten välillä näkyi selvää hajontaa eroamisen syissä: naiset ilmaisivat eron syyksi useimmin elämäntilanteen, kun taas miehet kritisoivat itse herätysliikettä, kuten seurakunnan käytänteitä tai helluntailaista oppia.

– Naisilla syy seurakunnan jättämiseen oli monissa tapauksissa avioero tai ihmissuhteeseen liittyvä kriisi, joka laukaisi tunteen, ettei saanut tukea seurakunnasta, tuli tuomituksi tai jäi yksin, Fält toteaa.

– Miehet eivät puhuneet henkilökohtaisista asioista, vaan syyt olivat analyyttisiä ja koskivat seurakuntaa. Kyse ei kuitenkaan ehkä ole erilaisessa kokemuksessa vaan tavassa kirjoittaa siitä, tutkija aprikoi.

Kun ei riitä

Kaikkia gradun erotarinoita yhdisti ”käännekohta, jonka seurauksena suhtautuminen yhteisöön alkoi muuttua”. Suurimmiksi etääntymiseen johtaviksi kipupisteiksi nousivat helluntaiseurakunnan suorituskeskeisyys, avoimuuden puute ja kykenemättömyys kuunnella kritiikkiä.

– Avoimuutta toivottiin lisää – sitä, että saa olla rehellisesti oma itsensä, myös elämän vaikeuksissa ja niinä hetkinä, kun on heikoimmillaan. Se tuli esiin useissa kirjeissä, Fält kertoo.

– Moni koki esimerkiksi, että ei pysty kieltäytymään tehtävistä, pitää käydä aktiivisesti ja osallistua kaikkeen toimintaan, ja jos ei käy, tulee selän takana puhumista.

Kokemus suorituskeskeisyydestä ulottui myös opetukseen. Kirjeistä kävi ilmi, että helluntaiopetuksessa korostetaan elämäntapojen muutosta, maailmasta erottautumista ja sitä, että tulee täysin antautua Jumalalle ja Jumalan työhön. Monen ”käännekohta”, lipuminen poispäin yhteisöstä alkoikin siitä, että itseltä puuttui seurakunnassa korostettuja uskonnollisia kokemuksia, kuten kielilläpuhumisen lahja.

– Tunne, ettei riitä, tuli monissa kertomuksissa esiin, mikä on surullista. Kelpaamattomuuden tunne oli ajanut epäilemään omaa uskoa, Fält sanoo. Moni kaipasi seurakuntiin lisää rehellistä, kokonaista ihmisyyttä.

– Kävi ilmi, ettei uskalleta olla yhteisön edessä täysin aitoina ja rehellisinä. Omia heikkouksia ei uskalleta näyttää, ja oli tunne, ettei kelpaa tai riitä joko Jumalalle tai yhteisölle.

Myös naisten asema seurakunnassa tuli monessa kirjeessä esiin.

– Oli koettu, että siitä asiasta ei saa puhua liikkeen sisällä. Naisten asemasta mainitsivat sekä miehet että naiset.

Saako kritisoida?

Eräs keskeisin kompastuskivi vastaajille oli ollut helluntaiseurakuntien keskustelukulttuuri.

– Se nousi esiin todella monista kirjeistä. Jos itsellä oli noussut kritiikkiä yhteisöä kohtaan ja sanoi sen ääneen, koki että kritiikki kiellettiin, sitä ei hyväksytty tai henkilö leimattiin väärän hengen johdossa olevaksi, Sanja Fält kertoo.

Useilla vastaajista seurakunnasta eroamiskokemus oli melko tuore. Useimmat olivat ilmoittaneet eronsa sähköpostitse, ja moni oli saanut postiinsa myös vastauksen. Sen sijaan syvällisempää keskustelua aiheesta ei ollut käyty, vaikka osa jäikin toivomaan, että eroon johtaneista asioista olisi voinut keskustella. Jotkut toivoivat myös, että oma ero muuttaisi seurakunnassa asioita.

Hyvin moni erkaantuja kaipasi pohjimmiltaan laadukkaampaa vuorovaikutusta.

– Heillä oli toive siitä, että yhteisössä olisi voinut olla myös eri mieltä ilmiöistä tai toimintatavoista ilman, että kyseenalaistaminen tuomitaan, Fält kiteyttää.

Helluntaiseurakunnasta eroaminen oli kaikille ollut pitkä prosessi, joka teki myös kipeää. Yhteisöstä ei lähdetty henkseleitä paukutellen, ja moni halusi varmistaa sekä oman että eron kohteena olleen seurakunnan tunnistamattomuuden gradussa.

Sanja Fältin mukaan yksi suuri ero helluntaiseurakunnan ja kansankirkon jättäneiden välillä liittyy juuri tunneprosessiin.

– Luterilaisesta kirkosta eroavalle kirkko ei välttämättä ole ollut ikinä merkityksellinen. Hän ei ole ehkä ollut edes kirkkoon kontaktissa, joten hänellä ei ole ollut yhteisöä, mistä lähteä. Mutta kun kuuluu helluntaiseurakuntaan, se on aina ollut yhteisö. Niinpä eroaminen ei ole helppo ja nopea ratkaisu.

Ikävä yhteisöä

Sanja Fält yllättyi siitä, että valtaosa helluntaiseurakunnista eroajista ei ollut hylännyt uskoaan vaan oli liittynyt joko luterilaiseen seurakuntaan tai muihin vapaakristillisiin yhteisöihin, tai etsi uutta hengellistä kotia.

– Ryhmä 1 eli armoa kaipaavat suorittajat olivat kaikki siirtyneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja löytäneet sieltä aktiivisen yhteisön, hän mainitsee. Nekin vastaajat, jotka etsivät uutta hengellistä kotia, kokivat jotakin olennaista puuttuvan elämästään.

– Monet kaipasivat yhteisön tukea. Hengellinen elämä oli köyhää ilman yhteisöä, ja moni koki olevansa tuuliajolla.

Fältin mukaan useat vastaajat ilmaisivat myös, etteivät pidä mahdottomana liittyä jossakin vaiheessa takaisin helluntaiseurakuntaan.


Ruut Ahonen

Karismaattisuus – etu vai haitta?

Sanja Fältin pro graduunsa saamat 31 helluntaiseurakunnasta eronneen kirjettä osoittavat Suomen helluntailiikkeen ”henkisen ytimen” melko yhtenäiseksi.

Eniten yhteisöt eroavat ilmapiiriltään, joka on pienissä seurakunnissa usein isompien kaupunkien seurakuntia ahtaampi, sekä karismaattisuuden asteessa, joka voi koitua joko uskon kasvuksi tai käynnistää liikkeestä etääntymisen.

– Osa kokee karismaattisuuden hyväksi ja osa ensin hyväksi, mutta sitten tulee kritiikkiä sitä kohtaan, että korostetaan niin paljon kokemusta. Ne, jotka eivät ole kokeneet samalla tavalla, kyseenalaistavat uskoaan ja miettivät, olenko täysin antautunut, Fält kuvailee.