Kun ihanteet hajoavat

Uskonelämän korkeat päämäärät kumpuavat ensisijaisesti Raamatusta. Silti yksistään vuorisaarnan sanoma voi tuntua inhimillisesti tavoittamattomalta. Harva kokee pystyvänsä kaikissa elämäntilanteissa sellaiseen pyhään huolettomuuteen, johon Jeesus kehotti ottaen esimerkiksi taivaan linnut ja kedon kukat?¹

Myös apostoli Paavalin opetukset tähtäävät niin korkealle, että niiden pintapuolinen lukeminen voi tuntua arkitodellisuudelle vieraalta. Hän kirjoittaa korinttilaisille kihlanneensa heidät yhdelle ainoalle miehelle asettaakseen Kristuksen eteen puhtaan neitsyen. Samalla hän kirjeissään peittelemättä puuttuu Korintin seurakunnassa esiintyneisiin vakaviin puutteisiin.² Ihanteiden ja arkitodellisuuden välillä täytyy siksi olla silta, joka ylittää inhimillisen heikkouden kuilun.

Raamatun henkilötkin pettyivät

Karismaattista hengellisyyttä on usein syytetty siitä, että se liian suoraviivaisesti tähtää Raamatun korkeimpiin tavoitteisiin ja lupauksiin ottamatta huomioon arjen rosoisuutta. Korkeat tavoitteet saavat aikaan innostusta ja joskus suorastaan euforisia tunnekokemuksia, mutta niiden varjopuoli on se, että ne voivat ajaa epäonnistuneen syvään pettymykseen.

Monet kirkot ovat ratkaisseet ongelman madaltamalla ihanteet mahdollisimman maanläheisiksi. Se on ihmistä myötäilevä ratkaisu, joka ei niin helposti tuota pettymyksiä, mutta ei myöskään innoita eikä kannusta ihmistä hengelliseen kasvuun.

Raamatun kertomuksista löytyy laaja kirjo ihmisiä, jotka joutuivat kokemaan unelmiensa hajoamisen tai ainakin syvältä riipaisevia pettymyksiä. Joosefin uneksimiset häntä kumartaneista lyhteistä ja taivaankappaleista romuttuivat perusteellisesti kuivan kaivon pohjalla ja myöhemmin faaraon vankilassa.

Job menetti hurskaudestaan huolimatta hetkessä kaiken sen, mistä hän oli iloinnut: omaisuutensa, lapsensa ja lopuksi terveytensäkin. Joona ei kestänyt sitä nöyryytystä, ettei hänen profetiansa Niinivestä toteutunutkaan, vaikka kaiken takana oli Jumalan armollisuus. Jeesusta radikaalisti seuraamaan lähteneet opetuslapset pettyivät omiin odotuksiinsa Jumalan valtakunnasta. Pettymys ei silti jäänyt uskonelämän viimeiseksi vaiheeksi.

Ihmissuhteet koetinkivenä

Yleisimmät kristityn kokemista pettymyksistä liittyvät ihmissuhteisiin. Luottamus Jumalan lasten keskuudessa vallitsevaan rakkauteen saa aikaan luottamusta, laajentaa ystäväpiiriä ja antaa monen elämään paljon sisältöä. Kun elämään tulee todellisia koetuksia, ei ystävien taholta välttämättä löydykään tukea.

Muutamat menestyjät, jotka parhaina päivinään olivat jatkuvasti tunkeilevan ystäväjoukon piirittämiä, kertovat joutuneensa yllättävän epäonnen kuten taloudellisen vararikon jälkeen totaaliseen yksinäisyyteen.

Masentavaa voi olla myös se, että uskova törmää ihailemissaan kristityissä ominaisuuksiin, joita ei ikinä olisi osannut odottaa. Psalmin kirjoittaja kuvaa riipaisevasti tällaista pettymystä: ”Ei minua herjaa vihollinen – sen minä kestäisin. Eikä minua vastaan mahtaile vihamieheni – häneltä voisin piiloutua. Ei, vaan se olet sinä, vertaiseni ihminen, ystäväni ja tuttavani, jonka kanssa olimme suloisessa sovussa ja vaelsimme yhdessä Jumalan huoneeseen väentungoksessa.” ³

Lähellä sattuu eniten

Kipeimmät ihmissuhdepettymykset liittyvät usein perhesuhteisiin. Myös kristittyjen avioliitot ovat nykyisin kovalla koetuksella. Yksikään pari ei mene vihkialttarille erotakseen. Silti eroja tapahtuu, eikä eron kokemus uskovien keskuudessa ole yhtään helpompi kuin profaanissa maailmassa. Leimautumisen pelko ja eron mukana häiriintyneet ihmissuhteet voivat tehdä seurakuntaelämään osallistumisen kohtuuttomalta tuntuvaksi ponnistukseksi.

Lapset voivat olla vanhemmilleen suurin ilon ja ylpeyden aihe. Toisaalta lapsiin liittyvä menetys tai pettymys voi enemmän kuin mikään muu koetella isää ja äitiä. Valtter Luoto kiinnittääkin kirjassaan Job – kärsivä hurskas (Aikamedia 2015) huomiota Jobin vaimoon, joka epätoivossaan kehotti miestään kiroamaan Jumalan: ”Ennen kuin liian nopeasti syytämme Jobin vaimoa epäuskosta Jumalaa kohtaan ja kiusaajan ajatuksille antautumisesta, on syytä muistaa hänen asemansa.” Vaimona ja äitinä koettelemukset ylittivät hänen kestokykynsä.

Kyynistymisen vaara

Pettymysten seuraukset eivät aina ole ulospäin näkyviä tai dramaattisia. Pettymys tai toinen toistaan seuraavat pettymykset vaikuttavat ihmisen elämänasenteeseen hivuttavan taudin tavoin. Kristitty voi altistua kyynistymiseen, jolloin suhtautuminen kaikkeen ennen kiehtovaan ja innostavaan muuttuu kyseenalaistavaksi ja epäluuloiseksi. Kyynistyminen onkin eräänlainen seurakuntaelämän aktivistien ammattitauti. Aktiivisuus ja ”kova meno” voi alkaa tuntua sietämättömältä.

Tarpeeksi seurakuntaelämän epäkohtia nähtyään ihminen voi joko vetäytyä kaikesta pois tai jatkaa omat tuntonsa turruttaneena ja samalla alkuperäisen ilonsa menettäneenä. Ruotsalainen uskonnonpsykologian professori Owe Wikström sanoo kirjassaan  Häikäisevä pimeys (Kirjapaja 1994) näistä ihmisistä: ”–– kristillinen sanoma on heidän kokemuspiirissään pinnallistunut arkipäiväiseksi ´hauskanpidoksi´ ja markkinoiden ohjaamaksi viihteeksi. –– He etsivät ryhdikästä ja selkeää hengellisyyttä, joka ei ´käytä Jumalaa hyväkseen´ lohdutuksen tai tarkoituksen löytämiseksi. –– Heidän mielestään puhe Jeesuksen persoonasta on käynyt ohueksi ja tyhjäksi.” Tyypillistä tälle turhautuneelle asenteelle on, että se tosiasioita todetessaan ei kuitenkaan kykene tarjoamaan ratkaisua saati innostamaan toisia.

Arvokkaat rakennuskivet

Raamatun ja monien vaikeita elämänvaiheita läpi käyneiden kristittyjen esimerkit osoittavat, että elämän syvimmistä pettymyksistä ei tarvitse muodostua ihanteiden ja arvojen hautausmaata. Elämän vaikeimmista kokemuksista voi tulla arvokkaita rakennuskiviä uuteen elämänasenteeseen.

Apostoli Paavali kuvailee kaunistelemattomasti pettymyksiä, joita hän joutui kokemaan juuri silloin, kun hän oli elämänsä loppusuoralla ja olisi tarvinnut rohkaisua. Lähimmät olivat hänet unohtaneet, ja vastustajat yrittivät tehdä tyhjäksi hänen elämäntyönsä. Masentavien kokemusten keskeltä hän kuitenkin huudahtaa: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen ymmärryksen hengen.”⁴ Paavali kokosi yhteen kokemansa Jumalan voiman ja rakkauden sekä oman terveen ymmärryksensä. Niiden voimasta hän kykeni näkemään yli oman rajoittuneen horisonttinsa.

Armo muuttaa näkökulman

Vuorivaelluksen harrastajat tuntevat sen vapauttavan kokemuksen, joka syntyy matkan taittuessa ylöspäin. Ylemmiltä tasanteilta kaikki taakse jäänyt alkaa näyttää yhä pienemmältä. Ennen tärkeältä tuntunut ihmisten maailma alkaa menettää otettaan. Eteen avautuvat laajemmat näkymät. Raikkaat tuulet puhaltavat pois laaksoissa olleen ahtauden. Tässä tunteessa ei kuitenkaan ole ylpeyttä, sillä valtavien vuorten keskellä ihminen ei voi muuta kuin nöyrtyä tunnustamaan oman pienuutensa.

Ihanteita ei ole syytä haudata pettymyksen tai riittämättömyyden vuoksi. Jumalan armo on silta, joka ylittää korkeiden ihanteiden ja arkitodellisuuden välisen kuilun. Jumalan armon kokeminen saa aikaan armollisuutta toisia mutta myös omaa itseä kohtaan.

Uusi testamentti puhuu enenevästä ja lisääntyvästä armosta⁵, mikä viittaa siihen, että hengellinen kasvu on kasvavaa armon kokemista. Armon vaikutuksesta pettymysten aikaan saamat haavat voivat parantua ja jopa muuttua arvokkaaksi pääomaksi.

Stanley Jones toteaakin kristityn kasvusta kirjassaan Kärsivien Kristus (WSOY 1961): ”Ei mitään heitetä pois. Se kaikki saatetaan korkeampiin muotoihin. Kristinusko on ainoa uskonto, joka ei heitä mitään pois – ei edes pettymyksiä, tuskaa ja kärsimystä.”


Viitteet:
1) Matt. 6:25–30.
2) 2. Kor. 11:2.
3) Ps. 55:13–15.
4) 2. Tim. 1:7.
5) 2. Kor. 4:15; 2. Piet. 1:2.



Klaus Korhonen

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helluntaipastori, joka työskentelee lähetystehtävissä Keski-Euroopassa.

Pettynyt pastori

Amerikkalainen Bob George kertoo turhautumisestaan seurakunnan pastorina.

”Oli maanantaiaamu, kun ajoin moottoritietä Dallasiin niin täyteen ahdetun kalenterin kanssa kuin vain ajatella saattaa. Jälleen kerran silmäni olivat täyttyneet kyynelistä, kun liikkumatta istuin kiinni liikennekaaoksessa. Hämmentäväksi tilanteeni teki se, että olin tehnyt kaikki ”oikeat asiat”, jotka minun kristillisen maailman mielestä tulikin tehdä. Luin antaumuksella Raamattua, tunsin satoja raamatunkohtia ulkoa, todistin kohtaamilleni ihmisille ja rukoilin säännöllisesti. Kokoaikainen kristillinen palvelustyöni oli todellakin kokoaikaista.

Kyyneleet valuivat poskilleni, kun ajattelin ohitse juossutta elämääni. Kaikki tämä ei yksinkertaisesti tarjonnut elämälleni tarkoitusta. Vielä muutamia vuosia sitten elämäni kristittynä oli ollut dynaamista, elävää ja jännittävää. Tänään se oli vielä kaoottisempaa kuin moottoritien liikenne; paikoilleen juuttunutta, ei pääsyä eteenpäin.”

Bob George kertoo, kuinka Jumala muistutti häntä Mac-nimisestä energisestä liikemiehestä, jonka hän oli saanut johtaa elävään uskoon. Oltuaan vuosia vain ulkoisesti mukana kirkkonsa toiminnassa tämä todisti nyt koskettavasti löytämästään lapsenomaisesta uskosta. George kertoo esitelleensä Macin seurakuntansa pastorille, jotta nämä tutustuisivat.

”’Bob, tämähän on uskomatonta’, pastori huudahti! ’Tämä mies on yksi kaupunkimme menestyneimpiä liikemiehiä! Meidän täytyy löytää tälle miehelle tekemistä. Meidän on hyödynnettävä hänen kykynsä.’ En koskaan unohda, miten Mac kyyneleet silmissä ja ääni värähtäen vastasi: ’Herra pastori, minä en tarvitse toimintaa. Minä tarvitsen Jumalaa.’”

Liikemiehen vastausta ajatellessaan Bob George kertoo tajunneensa, että hänen oma hengellinen elämänsä oli muuttunut enemmän työksi kuin suhteeksi. Kaiken toiminnan keskellä hänen elävä suhteensa Kristukseen oli vähitellen latistunut uskonnoksi. Bob George kertoo kirjassaan siitä vapaudesta ja elämänilosta, jonka hän löysi omistaessaan Jumalan armon ja rakkauden.



Otteet kirjasta Classic Christianity. Harvest House Publishers
Eugene 1989.