Elämän putsaustalkoot

Taas meni uudenvuodenaatto ja länsimaalaisilla ihmisolennoilla oli aikaa istua sohvalle pohtimaan, mitä uutta ja jännää sitä tulevana vuonna tekisi.

Some pursuaa muistutuksia siitä, miten nyt on aika unelmoida ja toteuttaa unelmia rohkeasti. Itseäni on alkanut rasittaa tämä kohta velvollisuudelta tuntuva unelmoiminen ja onnellisuuden etsiminen, ja ensin päätinkin, etten lupaisi mitään. Tuumasin, etten aio pitää edes mitään ”Vuosi 2018 pähkinänkuoressa” -muisteloita tai hahmotella mielessäni, mitä elämässä laittaisi järjestykseen.

No, vannomatta paras tälläkin kertaa, koska toisin kävi.

Niin siis minäkin istuuduin joulun välipäivinä sohvalle pohtimaan elämää ja tulevaa vuotta. Aloin valmistella uudenvuoden saarnaa seurakunnalle Efesolaiskirjeen sota-asusta ja lueskelin helluntaiteologi Gordon Feen God’s Empowering Presence -tiiliskivikirjaa.

Silmiin pisti Feen kreikan kielioppihuomioiden lopulla mainittu terävä havainto. Nimittäin 6. luvun sota-asun kuvauksen lopuksi listattu ase summaa, mitä hengellinen sodankäynti on: rukousta Hengessä. Fee muistutti, että oman itsen ympärillä pyörivien rukousostoslistojen sijaan kristityn olisi opittava rukoilemaan Hengessä eli Jumalan mielen mukaan ja kaikkien pyhien puolesta.

Kirjoitin saarnani, pidin sen ja elämä jatkui. Mutta Feen kehotus jäi vaivaamaan.

Se tuli mieleen, kun kävin seuraavina päivinä iltamyöhään nukkumaan ja horroksessa pidin iltarukoukseni aina siihen saakka, kunnes nukahdin. Se tuli mieleen siinäkin, kun eräänä aamuna keittelin kahvia ja pidin pienet rukoukset: rukoillessa juttelin itsestäni, kiitin pääasiassa, mutta kumminkin. Lopulta viimeinen niitti oli se, kun kysyin joululoman lopulla itseltäni, olenko pitänyt lupaukseni, jonka tein, kun viimeinen yliopisto-opintojeni kreikankurssi loppui ennen pyhiä ja joka kuuluu näin: lupaan, että luen kreikankielistä Uutta testamenttia joka päivä pitääkseni sekä uskoni että kreikkani hyvissä voimissa. No en ollut. Raamattu veikin sitten ajatukset takaisin rukoukseen ja Henkeen.

Syitä velttoudelle ei tarvitse etsiä kauan. Ne ovat ne, jotka meitä hyväosaisia ihmisiä nykyään vaivaavat, eli kiire ja sen tuoma väsymys. On kiire töihin, on kiire somettaa, kiire harrastuksiin tai kiire vaikka unelmoida. Ja kiire keskittyä omaan itseen. Oli pakko istua taas alas sohvalle ja nöyränä myöntää tosiasiat. Kyllähän sitä on tullut rukoiltua, mutta rukoilu Hengessä on jäänyt vähemmälle. Se kun nimittäin kysyy aikaa, henkistä tilaa ja kuulevia korvia yläkerran suuntaan.

Kuulin viime kesänä erään historian professorin sanovan, että meidän olisi järjestettävä päiväjärjestyksemme rukouksen rytmiin eli niin, että rukous olisi kellomme ja se, jonka ympärille kaikki muu rakennetaan. Tällaisen ”kellon” seuraaminen tietää elämän suursiivousta. Kevätsiivousta. Itsellänikin se alkaa nyt – vaikka minunhan ei pitänyt tämmöisiin touhuihin tänä vuonna sekaantua.

Sara Saarela

Kirjoittaja on kirjailija ja teologian maisteriopiskelija.