Tajuava psykoterapeutti antaa tilaa Pyhän kohtaamiselle

Kun asiakas tulee Peppi Sieversin vastaanotolle ensimmäistä kertaa, hänellä on usein mielessään kysymys: voinko puhua myös hengellisistä aiheista?

Sieversille aihepiiri ei ole ongelmallinen, sillä hän on paitsi psykoterapeutti ja psykiatri myös pappi. Toistuva kysymys sai hänet kuitenkin havahtumaan siihen, että moni potilas oli kokenut tulleensa terveydenhuollon piirissä tältä osin torjutuksi ja jopa nolatuksi. Iso osa itseä oli pitänyt peittää tai jättää käsittelemättä.

Pohdinnoista syntyi kipinä tänä syksynä julkaistuun väitöskirjaan, jonka aiheena on uskonnollisten ja hengellisten kysymysten käsittely suomalaisissa psykoterapioissa. Sievers haastatteli tutkimustaan varten 20 psykoterapeuttia eri puolilta Suomea.

Este tai mahdollistaja

Ajatus psykologian ja uskonnon yhteensovittamattomuudesta juontaa juurensa psykoanalyysin alkuvaiheisiin. Sen kehittäjä Sigmund Freud suhtautui uskontoihin varsin kielteisesti, mutta Sieversin mukaan hän tuskin tarkoitti rajata hengellisiä aiheita terapian ulkopuolelle. Kuuluuhan Freudin menetelmään olennaisesti se, että potilas kertoo vapaasti kaikista ajatuksistaan.

Nykyään psykoterapia on jakautunut moniin koulukuntiin. Tutkimusten mukaan terapian onnistumiseen ei niinkään vaikuta terapiasuuntaus kuin se, millainen suhde auttajan ja autettavan välille syntyy.

Sieversin mukaan sama koskee hengellisten aiheiden käsittelyä: suurin este tai mahdollistaja on psykoterapeutti itse.

Psykoterapeutiksi opiskelleessaan Sievers törmäsi sellaiseen näkemykseen, ettei uskonnollisuuden ja hengellisyyden tarkastelu kuulu alaan lainkaan. Samoihin aikoihin hän löysi itseään puhuttelevan tavan kohdata Jumalaa hiljaisuuden liikkeen ja jumalanpalveluselämän piiristä.

”Oma uskoni sellaiseen Jumalaan, jonka kanssa eletään syvässä, elävässä, persoonallisessa ja molemminpuolisessa vuorovaikutussuhteessa, on varmasti vaikuttanut oleellisella tavalla tutkimusprosessiini”, hän kirjoittaa väitöskirjassaan.

Toive uskovastapsykoterapeutista

Vaikka terapiakentälle on tullut uusia suuntauksia ja menetelmiä, yhteistä on se, että keskitytään potilaan asioihin ja käsitellään hänen aloitteestaan esiin nousevia aiheita. Psykoterapeutti ei ole kuuntelijankaan roolissa passiivinen: hän tekee koko ajan valintoja siitä, mitä hän potilaan puheesta kommentoi ja mistä esittää kysymyksiä.

Sievers löysi tutkimusaineistostaan kolmenlaisia psykoterapeutteja ja nimesi heidät Etäisiksi, Tutkiviksi ja Tajuaviksi. Etäinen ei nosta potilaan puheesta mitään hengellistä ainesta tarkempaan tarkasteluun, tai hän käsittelee sitä muusta kuin hengellisestä näkökulmasta. Tutkiva sen sijaan käsittelee uskonnollisia aiheita siinä missä muitakin.

Sieversille yllätyksenä tuli kolmannen tyypin löytyminen. Tajuavat psykoterapeutit suhtautuvat Tutkivien lailla hengellisiin aiheisiin luontevasti, mutta lisäksi he tunnistavat hetkiä, jolloin potilas menee pyhäksi mielletylle alueelle. Näihin kokemuksiin he eivät halua kajota psykoterapeuttisin menetelmin.

”Kun ihminen on kosketuksissa siihen, minkä hän kokee Pyhäksi, hän eräällä tavalla hiljenee ja pysähtyy. Tajuavan ryhmän psykoterapeuteilla on ymmärrys tästä toisen kokemasta ja hänet pysähdyttävästä Jumalan maailman todellisuudesta”, Sievers arvioi.

Terapiaan hakeutuvaa saattaa kiinnostaa myös psykoterapeutin vakaumus. Joillekin on tärkeää tietää, että auttaja jakaa saman uskon, koska se merkitsee varmuutta hyväksynnästä.

”Meissä ihmisissä on voimakas ymmärretyksi tulemisen tarve, ja sitä polttavampi tämä on, mitä tärkeämpiä alueita lähestymme. Psykoterapeutin työssäni olen havainnut, että joskus psykoterapiassa olevalla henkilöllä voi olla toive tulla jopa sanoitta ymmärretyksi.”

Uskonsa suhteen puolustuskannalla oleva potilas saattaa haluta psykoterapeutin, joka on hänen kanssaan niin samanmielinen, etteivät omat sisäiset ristiriidat nouse esiin. Sieversin mukaan tieto auttajan ja autettavan yhteisestä uskosta voikin olla terapialle haitaksi, jos se johtaa vääränlaiseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen ja vaarantaa asioiden avoimen tarkastelun. Toisaalta potilaan tarkoitus voi olla myös päinvastainen: hän haluaa psykoterapeutikseen asiantuntijan, jonka kanssa hengellisyyteen liittyviä teemoja voi työstää perinpohjaisesti.

Sievers siteeraa sairaalateologi Niilo Syvännettä, jonka mukaan hyvä terapiasuhde usein eheyttää hoidettavan jumalakuvaa riippumatta siitä, onko hoitaja elävässä uskossa vai ei.

Hengellisten aiheiden käsittely ei siis edellytä tiettyä vakaumusta. Auttajan itsetuntemus sen sijaan on tärkeää.

”Mitä vapaammin psykoterapeutti pystyy käsittelemään kaikkea omaa mielensisältöään, sitä syvemmin hän voi myös osallistua potilaansa mielenmaiseman tarkasteluun.”

Kohtaaminen muuttaa myös auttajaa

Esteet eivät aina ole pelkästään psykoterapeuttien päässä. Moni haastatelluista koki hyvin mustavalkoisesti ajattelevien potilaiden hoitamisen vaikeaksi, oli kyse sitten uskonnollisesta tai vaikkapa poliittisesta vakaumuksesta. Terapiassa on tarkoitus tarkastella asioita erilaisista näkökulmista, mikä vaatii avointa ja joustavaa ajattelua.

Toisaalta haastateltavat kertoivat yrityksistään mukautua potilaidensa maailmaan. Eräs esimerkiksi jätti kynnet lakkaamatta lestadiolaisen potilaansa vuoksi. Uskovien asiakkaiden kanssa työskentely oli myös joissain tapauksissa loiventanut psykoterapeuttien asenteita heidän edustamiaan yhteisöjä kohtaan. Haastateltavat kaipasivat kuitenkin koulutusta hengellisten aihepiirien käsittelyyn, sillä moni koki, ettei heidän asiantuntemuksensa riitä siihen.

Viime vuosina erilaisiin maailmankatsomuksiin on alettu suhtautua avoimemmin, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että mietiskelytekniikoista nousevat läsnäoloharjoitukset ovat tulleet osaksi joitakin terapiamuotoja. Sievers kuitenkin kysyy, miksi idästä tuleva perinne hyväksytään, vaikka samaan aikaan kaikkein tutuimpia hengellisiä vaikutteita vierastetaan.

”Kristillisessä perinteessä on myös syviä mietiskelyn ja rukouksen traditioita”, hän muistuttaa.


Säde Loponen