Seurakunta elää ja voi hyvin New Yorkissa

Pohjois-Amerikassa on lukematon määrä seurakuntia joka makuun, perinteisimmästä karismaattisimpaan. Eräs tunnetuimmista on Catch the Fire -liikkeen Toronton kampus, mistä sai alkunsa niin sanottu Toronton herätys. Tuosta illasta tammikuussa 1994 alkoi maailmanhistorian pisin yhtäjaksoinen kokoussarja, joka kesti yhtä soittoa yli 12 vuotta.

Huhtikuisena sunnuntaiaamuna astun sisään seurakuntaan. Bändi soittaa, ja muutama nainen tanssii etuosassa. Kaikin puolin seurakunta näyttää samalta kuin suomalaisissa isoissa tapahtumissa: paikalla on noin 500 henkeä, ihmiset seisovat, taputtavat ja kohottavat käsiä.

Ylistyksen jälkeen juontaja Sarah Jackson nousee lavalle, ja aviomies Benjamin liittyy seuraan. Yli kolmekymppisten sukupolvea edustavat Jacksonit kertovat, että seurakunnan raamattukoulussa on vastikään koettu jotain erityistä.

– Eräässä aamuylistyksessä Jumalan läsnäolo ilmestyi sillä tavoin, että koko päivänä ei pidetty oppitunteja. Opiskelijat viipyivät ääneti Jumalan edessä.

Sekä lavalla että koko salissa vallitsee käsin kosketeltava Jumalan läsnäolo. Juontajat kuvailevat tunnelmiaan, seurakunta nauraa mukana, jotkut kiljahtelevat. Pyhä Henki on läsnä – sen toteaa myös raamattukoulun johtava pastori Cathy Harris astuessaan saarnaamaan Jumalan kohtaamisesta.

– Kohtaamisen avaimena on avoin sekä vastaanottavainen sydän, hän sanoo.

Tilaisuuden lopussa on rukouspalvelu samalla kokolattiamatolla, jolla sadat tuhannet uskovat 1990-luvulla etsivät Jumalan kohtaamista. Tiimi rukoilee halukkaiden puolesta. Tilaisuutta leimaa ilmapiiri, jossa ei ole vaatimusta olla tietynlainen. Näyttää siltä, että Toronton herätysliikehdintä jatkuu edelleen.

Värikästä menoa Brooklynissä

New Yorkin Brooklyn on kaupunginosa, jonne rikollisjengit ovat löytäneet tiensä pastori, kirjailija Nicky Cruzin nuoruudesta saakka. Alueen tunnetuimpia vaikuttajia on Bill Wilson, joka johtaa maailman suurinta katupyhäkoulua. Myös suomalaisia nuoria aikuisia on siinä mukana, ja pääsenkin tutustumaan toimintaan järvenpääläisen Mirjam Mielikäisen johdolla.

Metro Christian Center -seurakuntaa ei voi erottaa työstä, jota pyhäkoulurekat tekevät kuutena päivänä viikossa New Yorkin kaduilla, satoi tai paistoi. Perheitä, joita tavoitetaan evankeliumilla, kutsutaan sunnuntain jumalanpalveluksiin, joissa onkin värikäs meno.

– Ihmisiä haetaan tilaisuuksiin keltaisilla koulubusseilla, ja ensimmäisiä kertoja mukana oleville jaetaan lahjoja, Mielikäinen kertoo.

Sunnuntaiaamuna meno on iloista ja mukaansatempaavaa. Tilaisuus on selkeästi ohjeistettu. Pastori Tony Lara saarnaa havainnollistaen ja kehottaa seurakuntaa tekemään jotakin niiden unelmien eteen, joita Jumala antaa.

Kaikki Metro World Child -järjestön työntekijät ovat mukana tilaisuudessa, jossa on läsnä ehkä parisataa ihmistä. Lavalla siunataan vauva, jonka isoisoäiti kertoo, että kyseessä on hänen 68. lapsenlapsenlapsensa. Nainen ei ole kovin iäkäs, ja hänen tarinansa kuvaa oivallisesti kulttuuria, jonka keskelle olen saapunut. Monien lasten tulevaisuus on teiniäitiys tai -isyys.

Tilaisuuden jälkeen koulubussit jatkavat kierrostaan ja vievät ihmisiä kotiin. Lapset hyppivät Mielikäisen kaulaan, ja hän ohjeistaa tiimiään loppupäivän tehtävissä. Sydämessäni on valtava ilo siitä, mitä olen saanut nähdä ja kokea.

Suurkaupungin ytimessä ylistetään

Australialainen Hillsong -liike tunnetaan ympäri maailmaa, ja se on istuttanut seurakuntia viidelle mantereelle. New Yorkissa seurakuntia on kaksi, joista toinen sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, turistien suosimalla Times Squarella.

Hillsong-seurakunnan tavaramerkkinä on muissakin suurkaupungeissa se, että iloiset nuoret aikuiset hakevat ihmiset tilaisuuksiin jo metroasemilta. Minutkin toivotetaan tervetulleeksi, laukkuni tarkistetaan, metallinpaljastin vilahtaa ja minut saatetaan paikalleni. Tilaisuus alkaa ylistysmusiikilla, jonka tunnistan seurakunnan uusimmalta ylistyslevyltä.

Juuri ylistys onkin asia, joka teki Hillsong-seurakunnasta niin rakastetun jokaisessa maailman kolkassa. Ylistyksenjohtaja Darlene Zschechin laulut löivät itsensä läpi suoraan sydämiin jo 90-luvulla, eikä musiikin tuotannossa näy loppua.

New Yorkin Midtown -seurakunnalla on neljä tilaisuutta joka sunnuntai, ja ne vedetään läpi samanlaisina. Seurakunta on kertonut olevansa ”homoystävällinen” mutta ei homoseksuaalista elämäntapaa kannattava. Lavalla on suuren bändin lisäksi kuoro, ja tilaisuus etenee ennalta suunnitellusti. Jokainen esiintyjä osaa asiansa, ja suoritus vaikuttaa sekä innostuneelta että tarkkaan harkitulta. Pukeutuminen on trendikästä ja suurin osa seurakuntalaisista nuoria aikuisia. Tilaisuudessa jaetaan ihmisille alkoholittomia drinkkejä ja kehotetaan useaan otteeseen tutustumaan naapuriin.

– Tahdon tänään rohkaista ihmisiä, pastori Diego Simila aloittaa. Hänen puheensa on riittävän haavoittuvainen ollakseen samaistuttava ja riittävän asiallinen ollakseen vakavasti otettava. Voin sanoa, että tilaisuus on onnistunut, ja on luultavaa, että myös ihmisten sydämessä tapahtuu muutosta.

Neljä yhteistä tekijää

Seurakunnat, joissa vierailin, olivat keskenään hyvin erilaisia. Yhtäläisyyksiäkin löytyi.

Jokaisessa seurakunnassa lavalla oli naisia, ei vain musisoimassa, vaan myös puhumassa. Jokaisessa oli läsnä huomattava määrä nuoria aikuisia, eli ikäryhmää, joka uhkaa Suomessa pudota seurakuntien sunnuntaitilaisuuksista. Jokaisessa oli intohimoinen ilmapiiri. Kaikissa oli myös käytetty mediaa tehokkaasti hyväksi.

Nuo neljä elementtiä yhdistettynä Pyhän Hengen läsnäoloon ovat avain, joka voi nostaa seurakunnan tavoittamaan ihmisiä paikallistasolla tehokkaammin kuin ennen. Kaipaan nähdä samaa myös Suomessa, etelästä pohjoiseen, kaupungeista kyliin.


Henna Saarinen

Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori.