Kun sairastava pastori joutui kohtaamaan pimeyden

Parkinsonin tautia sairastava pastori ja kirjailija Kari Honkanen on viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana joutunut kohtaamaan kysymyksen pois hiipuvan elämän raadollisuudesta. Masennusoireiden myötä mielessä ovat käyneet myös raskaat kysymykset koko elämän mielekkyydestä.

Honkanen kuvaa Parkinsonin taudin myötä muuttunutta elämäänsä rehellisesti kirjassaan  Avoimella sydämellä (Aikamedia 2016). Yksi kirjassa esiin nostettu asia on sysimustan masennuksen saapuminen äkkiarvaamatta sairastavan elämään.

– Ei ollut oikeastaan mitään syytä masentua, Honkanen kuvailee kaunista kesäpäivää reilu kolme vuotta sitten.

– Vietimme kesälomaa vuokramökillä. Istuin pihakeinussa ja kuuntelin lintujen virittämää laulukonserttia.

Saunan savupiipusta kohosi savukiehkura kohti sinistä taivasta. Joosua-poika heitti keppiä rantaveteen, josta Lilli-koira haki sen yhä uudelleen. Lauantai iltapäivän harmonia oli täydellinen.

Sitten tapahtui jotakin odottamatonta.

– Niin kuin tumma verho olisi laskeutunut ylleni. Mielenmaailmani mustui kokonaan. Vajosin syvälle epätoivon pohjattomaan kuiluun.

– Kaikki negatiiviset ajatukset vyöryivät ylleni, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mielessäni kävi itsetuhoisia ajatuksia.

Masennus vie ajatukset pimeyteen

Kari Honkaselle kirkastui kertaheitolla masennuksen biologinen luonne. Hetken toettuaan ja puhuttuaan Tarja-vaimon kanssa tilanteesta hän ymmärsi, mitä Parkinsonin tautiin liittyvä aivojen tyvitumakkeiden dopamiinivaje pahimmillaan tekee ihmisen mielialalle.

– Parkinson on opettanut minulle, ettei masennusta saa leimata henkiseksi sairaudeksi.

Itsetuhoiset ajatukset läpikäytyään sairastava pastori on joutunut vetämään linjaa myös eutanasiaan uudesta, omakohtaisesta näkökulmasta. Käsitys siitä, ettei sairastavan itsemurha tai lääkärin tekemä elämän lopetus ole oikein, on saanut vahvistuksensa.

– En hyväksy eutanasiaa enkä avustettua armokuolemaa. Omalle kohdalleni hyväksyn saattohoidon, eli lääketieteellisen avun kivun lievityksessä ja henkisessä hyvinvoinnissa, mikä takaa armollisen ja rauhallisen poisnukkumisen, Honkanen sanoo. Missä raja elämän ja kuoleman välillä kulkee? Jos keho toimii vain mekaanisten laitteiden varassa, voidaanko puhua enää elämästä?

– Jos ihminen on aivokuollut, silloin on tarpeetonta pitää ”elävää ruumista” keinotekoisesti koneiden avulla hengissä.

Tuomiopäivästä avoimuuteen

”Onko pastorilla jalka kipeänä?” ”Anteeksi, nyt en kuullut, voitko toistaa.”

Nämä lauseet alkoivat tulla hiljalleen yhä tutummiksi Kari Honkaselle vuodesta 2012 alkaen. Hän ei aluksi huomannut itsessään muutoksia. Reilu viisikymppinen pastori oli yhdessä Tarja-vaimonsa kanssa ollut rakentamassa Siilinjärvelle yhtä maan toimivimmista seurakunnista. Honkaset ovat nauttineet arvostusta helluntaiseurakuntien piirissä pitkään.

Epämääräiset vapinat, väsymys ja heikkouden tunne raajoissa ajoivat Kari Honkasen lääkärin puheille. Lopulta pitkähköjen tutkimusten jälkeen hän sai puhelimessa kuulla lääkäriltä sairastavansa Parkinsonin tautia.

Alkoi piinallinen, kuukausia kestänyt jakso. Honkaset päättivät, ettei sairaudesta ole mielekästä välittömästi kertoa seurakuntalaisille.

Honkanen oli lukenut jo ennen sairastumistaan kokemuksia Parkinsonin taudin kanssa elämisestä. Myös lähipiiristä löytyi parkinsonilaisia. Sairaus ei kohtele kaikkia samalla tavalla. Moni Parkinson-potilas elää pitkään käytännössä normaalia elämää lääkkeiden ja kuntoutuksen avulla.

Sairaus vaikutti puheen tuottamiseen, ja julkiset esiintymiset oli yhä enemmän annettava yksin Tarjan hoidettaviksi. Yhä useampi tuttu oli havainnut tutussa pastorissa jotakin outoa.

Sitten Honkanen ”tuli kaapista”. Ensin sairastumisesta saivat kuulla muutamat luottoystävät. Seuraavaksi hän kertoi asian vanhimmille ja seurakuntalaisille.

Nyt Honkanen on helluntaiherätyksen ”virallinen Parkinson-potilas”. Hän on pystynyt antamaan kasvot sairaudelle, jota Suomessa sairastaa noin 12 000 ihmistä.

Kuka minä olen?

Vaikka tukea on saatu, myös yksinäisyys on tullut tutuksi Kari Honkaselle aivan uudella tavalla.

– Yksinäisyyden käsitettä ei voi pelkistää vain niihin, jotka ovat fyysisesti yksin.  Yksinäisyydestä voi kärsiä myös ihminen, jolla on ihmisiä ympärillään, mutta tietyt rajoitukset, kuten jokin vamma, ujous tai masennus tekevät ihmisestä aran ja yksinäisen.

– Kun lääkäri kirjoitti minulle helmikuussa 2015 yhden vuoden sairauslomaa, se merkitsi käytännössä sitä, etten tulisi enää palaamaan takaisin työelämään. Se oli raju muutos elämässäni, Honkanen kuvailee.

– Minut tempaistiin seurakuntajunasta täydessä vauhdissa pois. Jäin kuin seisoskelemaan asemalle ilman matkalippua. Tulijoita ja menijöitä oli paljon, mutta minä en tiennyt, minne elämä minut kuljettaa.

– Se oli murskaava kokemus, joka vei minut pienelle paikalle. Tuntui kuin Parkinson nujertaisi myös identiteettini. Kuka tai mikä enää olen? Olin todella yksin, Honkanen sanoo.

Haastattelu tehtiin sähköpostilla, koska puheen tuottamisen heikennyttyä keskustelu olisi vienyt kauan. Saarnat onnistuvat kyllä Honkaselta yhä, joskaan eivät samalla selkeydellä kuin ennen. Jumala ei ole jättänyt Kari Honkasta sairauden riistäessä voimia.

– Jumala ilmestyi minulle luopumisen hetkellä sanoen: ”Älä pelkää, en minä sinua hylkää enkä jätä.” Tuossa pienessä ohikiitävässä hetkessä Jumala uudisti myös lähetyskutsuni. Se oli minun pelastukseni.

Honkaset ovat tehneet viime vuosina lähetystyötä itäisen Euroopan romanien parissa. Sairaus on hökkelikylissä ollut pikemminkin voimavara, koska ihmiset aistivat heikentyneessä Kristuksen palvelijassa herkkyyttä ja hengellistä auktoriteettia.

Kari Honkanen on myös saanut tuntea lähetyskentällä Jumalan konkreettista kosketusta elämässään: Parkinson-oireet ovat helpottaneet työtä tehdessä.

Sairautta ei tunneta

Minkälaista on Parkinson-potilaan arki?

– Sairauden etenemistä voidaan hillitä lääkkeillä. Fyysinen kuntoutus ja puheterapia hidastavat jonkin verran sairauden etenemistä. Lääkkeet eivät kuitenkaan toimi kaikkien kohdalla samoin, Honkanen kertoo.

Sairastuminen on lisännyt Honkasen asiantuntemusta myös aivan toisen sairauden, Alzheimerin taudin, osalta.

– Parkison ja Alzheimer sekoitetaan usein. Minulta on myös kysytty, onko sairauteni mentaalinen vai fyysinen sairaus. Kysymyksiin kätkeytyy tahaton leimakirves, Honkanen sanoo.

– Vastauksen antamisessa pitää olla varovainen, ettei ala vertailemaan, mikä sairaus on pahempaa ja mikä lievempää, koska lähellä saattaa olla kyseisiä sairauksia sairastavia ihmisiä.

Tunnetuksi lempeydestä?

Sairauden myötä lapset ja lapsenlapset ovat tulleet Kari Honkaselle yhä rakkaammiksi.

– Minulla on kuusi lastenlasta. He ovat ukin parhaita terapeutteja. Kaikki sairastumiseen liittyvä ei ole kielteistä. Moni palanen on loksahtanut paikalleen uudella tavalla.

– Parkinson on muuttanut suhdettani moniin asioihin. Turhat asiat karsiutuvat pois ja jäljelle jäävät vain kaikista tärkeimmät.

– Saman voisi sanoa ystävistä. Uskolliset ja luotettavat jäävät rinnalle, ja heistä olen tavattoman kiitollinen.

Onko sairaus muuttanut Kari Honkasta jotenkin?

– Itse olen jäävi vastaamaan, pastori pohtii.

– Vaimoni kysyi kerran vanhimmalta pojaltani, että onko isä muuttunut sairauden myötä. Poikani oli vastannut, että isä on muuttunut lempeämmäksi.

– Vastaus miellytti minua. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, jos minut tunnettaisiin lempeydestä.

Anssi Tiittanen