Mikä on sammuttanut seurakuntien kasvun?

Suomen helluntaiseurakuntien jäsenmäärien kasvu pysähtyi kuin seinään vuonna 1993. Joku saattaa huomauttaa, että onhan meillä edelleen seurakuntia, joissa on ollut herätystä myös viime vuosina. Voidaksemme varmistua siitä, onko tämä näkemys oikea, on kuitenkin ensin selvitettävä, mitä herätyksellä oikeastaan tarkoitetaan.

Herätykselle on olemassa useita erilaisia määritelmiä. Voidaan puhua esimerkiksi yksilön ja seurakunnan kokemasta herätyksestä tai eri työmuodoissa esiin tulevasta herätyksestä.

Raamatussa herätys ilmenee erityisenä aikana, jolloin uskosta osattomat ihmiset alkavat suuremmassa määrin kiinnostua evankeliumin sanomasta, tulevat uskoon, menevät kasteelle ja liittyvät seurakuntaan (Ap. t.2:38–41; 8:5–12; 11:19–21). Donald A. McGavran erottaa tässä prosessissa kaksi eri asiaa. Hänen mukaansa biologinen kasvu (biologigal growth) tarkoittaa seurakuntalaisten perheiden lasten uskoontuloa ja seurakuntaan liittymistä. Se on syytä erottaa muun hengellisen kääntymisen kautta tulevasta kasvusta (conversion growth).

Hänen mukaansa biologinen seurakunnan kasvu ei juurikaan vaikuta seurakunnan ulkopuolella olevien ihmisten kiinnostukseen evankeliumia kohtaan. McGavran katsookin, että herätyksestä voidaan puhua varsinaisesti vasta silloin, kun seurakunnan jäsenmäärä kasvaa sellaisista seurakunnan työn kautta uskoontulleista henkilöistä, jotka eivät aiemmin ole olleet sidoksissa seurakuntaan.

Tämän määritelmän perusteella koko Suomesta ei ole löytynyt viime vuosikymmeninä montakaan seurakuntaa, joissa edes jonakin vuonna olisi tapahtunut tällaista kasvua – lukuun ottamatta uusia, vähän aikaa sitten perustettuja seurakuntia.

Entä sitten ne suuresti jäsenmääräänsä lisänneet seurakunnat, joiden tuloksia on pidetty hienoina esimerkkeinä herätyksestä?

Havaintojen mukaan useissa näissä tapauksissa on ollut kyseessä niin sanottu siirtokasvu (transfer growth), jossa usein pienempien paikkakuntien seurakuntien työn tulokset siirtyvät suurempien paikkakuntien hyödyksi.

Syitä tällaiseen siirtokasvuun on monia. Suurimmaksi syyksi voi nähdä kaupungistumisen, jonka seurauksena väestö siirtyy ensin kylistä paikkakuntien keskustoihin ja pienemmistä keskuksista kaupunkeihin. Tähän liittyvä tekijä on myös opiskelu- ja työpaikkojen perässä kaupunkeihin muutto. Niinpä monet pienet ja keskisuuret seurakunnat, jotka ovat voittaneet vuosittain useita ihmisiä Herralle, joutuvat jo pian kirjoittamaan heistä siirtotodistuksen uskoontulleiden lähtiessä suurempiin seurakuntiin.

Pienet seurakunnat suuria tehokkaampia

Verrattaessa eri maakuntien alueella vaikuttavien seurakuntien jäsenmääriä, voidaan huomata, että eniten helluntailaisia suhteessa oman paikkakunnan asukasmäärään on muualla kuin suurten kaupunkien alueella. Vaikka suurimmat seurakunnat löytyvät isoista kaupungeista, niiden jäsenmäärän prosentuaalinen osuus alueen asukasmäärästä ei ole kovinkaan korkea. Pienemmistä resursseista ja huomattavasti pienemmästä kohderyhmästä huolimatta pienet seurakunnat ovat siis olleet huomattavasti tehokkaampia sielujenvoittajia kuin suuret kaupunkiseurakunnat.

Kun paikkakuntia vertaillaan prosentuaalisesti, eniten uusia jäseniä paikkakuntansa asukkaista voittaneiden helluntaiseurakuntien tilastossa suuret seurakunnat eivät pääse lähellekään kärkisijoja. Viisitoista eniten alueensa asukkaita saavuttanutta helluntaiseurakuntaa ovat:

1. Alajärvi (4,8 %)
2. Soini (4,5 %)
3. Kihniö (4,4 %)
4. Keuruu (4,4 %)
5. Uurainen( 4,1 %)
6. Toivakka (4,1 %)
7. Pomarkku (3,8 %)
8. Evijärvi (3,6 %)
9. Kaavi (3,3 %)
10. Keitele (3,3 %)
11. Lestijärvi (3,2 %)
12. Honkajoki (3,1 %)
13. Kyyjärvi (3,1 %)
14. Vimpeli (3 %)
15. Veteli (2,8 %)

Noin 30 vuotta seurakuntatyössä toimineena olen pannut merkille useita kasvua jarruttavia tekijöitä maamme helluntaiseurakunnissa. Käsittelen seuraavassa lyhyesti niistä tärkeimpiä. Esille otetut aiheet eivät kuitenkaan ole tärkeysjärjestyksessä.

Seurakuntien rakenteiden jäykkyys

Eräs tärkeimpiä kasvun esteitä on pitäytyminen niissä vanhoissa toiminnan rakenteissa, jotka seurakuntaan ovat muodostuneet sen ollessa vielä tiivis alle sadan hengen kokoinen yhteisö. Tuossa kokoluokassa seurakunnan eri tehtävät jakautuvat vielä suurelle osalle jäseniä heidän kiinnostuksensa, armoituksensa ja ihmissuhteidensa mukaisesti.

Seurakunnan koko sinällään ei kuitenkaan ole ongelman ydin. Pieni seurakunta mahdollistaa periaatteessa tehtävän jokaiselle palveluhaluiselle seurakunnan jäsenelle. Kun seurakunta sitten kasvaa, se pitäytyy kuitenkin edelleen helposti oppimassaan pienen  seurakunnan mallissa. Erotuksena on vain se, että kaikki palvelupaikat on miehitetty jo seurakunnan alkuvaiheessa, eikä uusille jäsenille löydy juuri muuta tehtävää kuin osallistuminen seurakunnan tilaisuuksiin ja uhraaminen seurakunnan toimintaan.

Ydinongelmana ovat siis joustamattomat toiminnan rakenteet, ei seurakunnan koko. ”Monen seurakunnan kasvu on pysähtynyt organisatorisista eikä niinkään hengellisistä syistä”, toteaa Linus J. Morris kirjassaan Seurakunnan läpimurto (Päivä).

Vastuunkantajien ”omien reviirien” suojeleminen

Toinen epäterve kasvua rajoittanut tekijä on pastorien reviiriajattelu, jota seurakunnissa esiintyy yllättävän paljon. Tällainen palvelupaikkojen varaaminen heijastuu ikävinä ristiriitoina monien seurakuntien toimintaan. Uudet jäsenet kokevat itsensä tarpeettomiksi, koska he eivät pääse mukaan palvelemaan, eikä heillä siksi ole myöskään mahdollisuutta kasvaa omien armoituksiensa käytössä. Tästä on ollut seurauksena lukuisien uusien ”villien” seurakuntien syntyminen sekä uskovien siirtyminen paikkakunnalta toiselle ja seurakunnasta toiseen etsimään omaa tehtävää.

Tämä ilmiö on vaikuttanut myös joidenkin pastorien toimintaan siten, että seurakunnan ”saarnapönttöä” varjellaan tarkkaan. Sinne ei päästetä ketään, joka voi vaarantaa oman aseman seurakunnassa. Pahimmillaan pastori voi tulla vaikka kesälomalla ollessaan töihin, jottei vanhimmisto vain päästä joitain vierailevia julistajia tai oman seurakunnan jäseniä puhumaan seurakunnan tilaisuuteen.

Tiedonpuute armoituksiin perustuvasta organisaatiosta

Tutkiessani Suomen helluntailiikkeessä vallitsevia näkemyksiä seurakuntaviroista (Isohella 2007), totesin, että herätysliikkeessä vallinnut pelko määritellä helluntailaisen opin tärkeitä pääkohtia on vaikuttanut myös siihen, miten seurakuntien jäsenistö tuntee joitain tärkeitä Raamatun totuuksia. Tästä syytä tutkimukseni kohteena olleet seurakuntavirat ovat yksi heikoimmin tunnetuista teologian osa-alueista helluntailiikkeessä.

Koska sama ongelma vallitsee myös sananjulistajien keskuudessa, ei aiheesta ole uskallettu opettaa tai sitä ei ole nähty tärkeäksi. Ja kun opetus on puuttunut, eivät seurakuntalaisetkaan ole oppineet tunnistamaan niitä virkoja, joita Herra on heille antanut.

Tästä seuraa vakavia ongelmia niin uskovien omalle hengelliselle kasvulle kuin paikallisseurakuntien ja koko herätysliikkeen kehitykselle. Erityisen silmiinpistävä piirre Suomen helluntaiherätyksessä, niin kuin muissakin herätysliikkeissä, on joidenkin seurakuntavirkojen olemassaolon kieltäminen kokonaan. Näin on joidenkin julistusvirkojen mutta myös niin kutsuttujen palveluvirkojen kohdalla.

Viime vuosina on monissa seurakunnissa noussut muotisanaksi valtuuttava johtajuus. Se onkin yksi tärkeimmistä seurakunnan kasvutekijöistä. Opettaessani vuosien ajan seurakunnissa oman paikan löytämisestä ja opetuslapseuttamisesta olen joutunut toteamaan, ettei valtuuttava johtajuus voi toimia usein käyttämässämme ”suljetussa seurakuntamallissa”, jossa vain muutamilla henkilöillä on mahdollisuus päästä toimimaan eri palvelupaikkoihin. Suurin osa – noin 90 prosenttia – seurakuntien jäsenistä joutuukin tästä syystä passiivisina tyytymään kotiseurakunnassaan ”penkinlämmittäjän” osaan. Erityisesti nuoret ja uudet uskovat jäävät auttamattomasti tämän ”palveluringin” ulkopuolelle.

”Avoimessa seurakuntamallissa” seurakunnan toiminnot rakentuvat ihmisten saamien virkojen, niin kutsuttujen armoituksien, pohjalle ja jokaisella jäsenellä on oikeus ja mahdollisuus osallistua oman armoitusalueensa mukaiseen toimintaan ja kehittää seurakuntaa yhdessä muiden samaa armoitusta kantavien kanssa. Tällaisten ”toimintatiimien” koolle ei ole olemassa mitään ylärajaa, vaan seurakunta voi kasvaa sitä mukaa, kun uusia henkilöitä tulee mukaan näihin toimintamuotoihin. Tällaisessa mallissa seurakunnan johto valtuuttaa ”toimintatiimien” jäsenet toimimaan armoituksensa mukaisissa tehtävissä ja kehittämään seurakuntaa tuolla alueella yhdessä muiden saman armoituksen omaavien kanssa.

Naisten toimintamahdollisuuksien rajoittaminen

Naisten määrä helluntaiseurakuntien julistustehtävissä alkoi huolestuttavasti vähentyä jo 1960-luvulla, vaikka heitä oli vielä 1980-luvun lopullakin työssä noin 300. Nykyisin kokopäiväiset naisjulistajat ovat todella harvinaisia poikkeuksia helluntailiikkeessä.

Mikä on saanut tällaisen muutoksen aikaan? Helluntaiherätys on aiemmin tullut tunnetuksi siitä, että olemme väheksyneet pastoreiden raamattukoulutusta ja teologista tutkimusta. Tällainen asenne on uskoakseni vaikuttanut myös siten, että on alettu ottaa mallia suurempien kirkkokuntien oppikeskusteluista ja oman teologian määritellyn puuttumisen vuoksi alettu toimia varmuuden vuoksi niiden tavalla.

Tämä tulee esiin erityisesti käsityksissä eri seurakuntaviroista ja naisten mahdollisuudesta toimia näissä viroissa. Niinpä Suomen helluntailiikkeessä seurattiin tarkkaan myös evankelis-luterilaisessa kirkossa käynnistynyttä naispappeuskeskustelua, jossa monissa puheenvuoroissa nousi voimakkaasti esiin kirkon tehtävien kuuluminen vain miehille. Lopputuloksena helluntaiherätyksen omat aiemmat käytännöt alettiinkin nähdä vääräksi Raamatun tulkinnaksi ja naisten pääsyä erilaisiin julistustehtäviin alettiin voimakkaasti rajoittaa.

Monissa seurakunnissa on taitamattomuudella ja väärällä Raamatun tulkinnalla jätetty hyödyntämättä Jumalan naisille antamia lahjoja. Mielestäni tällöin on asetuttu Jumalan yläpuolelle, lähdetty jopa sotimaan Jumalaa vastaan, koska Jumala lahjojen jakajana on päättänyt käyttää niitä seurakunnan hyväksi.

Seurakunnan ”omien reviirien” suojeleminen

Eräs suurimmista kasvun pysäyttäjistä maamme helluntailiikkeessä on mielestäni ollut sanomaton sääntö, jonka mukaan jollain alueella toimiva helluntaiseurakunta omaa mandaatin sellaisiin naapurikuntiinsa, joissa ei ole omaa helluntaiseurakuntaa. Tällaisen ajattelumallin seurauksena julistustyö näillä paikkakunnilla on ollut käytännössä lähes mahdotonta. Vaikka tuo aluetta hallitseva seurakunta ei itse tekisi työtä lähipaikkakunnallaan, sinne ei toivota toistenkaan menevän aloittamaan työtä. Halukkaiden seurakunnanistuttajien pelkona on voinut olla jopa leimautuminen rikkuriksi ja omien puhetilaisuuksien loppuminen.

Voimme vain surullisena todeta, että huolimatta sadan vuoden helluntailaisesta historiasta maassamme täältä löytyy edelleen yli 200 nykyistä tai entistä kuntaa, joissa ei ole lainkaan suomenkielistä helluntaiseurakuntaa. Tämän lisäksi monilla suurilla paikkakunnilla on laajoja ja väkimäärältään suuria asuinalueita, joissa seurakunta ei toimi.

Asiaan yritettiin saada muutosta yhteisillä julistuksilla ja teemavuodella, mutta vanhat mallit ovat istuneet sitkeässä, eivätkä seurakunnat yleensä ottaen ole olleet valmiita satsaamaan työn laajentamiseen lähialueilleen.

Vääränlainen perinteisiin pitäytyminen

Eräs tärkeä kasvua rajoittava tekijä ovat jotkut perinteet, joita on pidetty lähes Jumalan sanan vertaisina, eikä niistä ole siksi haluttu luopua. Monet perinteet ovat toki hyviä ja säilyttämisen arvoisia. Kaikessa pitkään jatkuvassa toiminnassa on kuitenkin vaarana pitää kynsin hampain kiinni joistain sellaisista toimintamuodoista ja traditioista, jotka ovat aikanaan olleet hedelmällinen ja normaali osa seurakuntien kulttuuria.

Yhteiskunnan muuttuessa näistä vuosikymmeniä vanhoista traditioista saattaa kuitenkin tulla kummastuksen aiheita seurakuntaan kuulumattomien ihmisten keskuudessa, ja pahimmillaan ne voivat muodostua jopa herätyksen esteiksi.

Kirjallisuus:

Helander, E. 1987. Naiset eivät vaienneet. Naisevankelistainstituutio Suomen helluntailiikkeessä. Suomen kirkkohistoriallinen seura.

Isohella, J. 2007. "Virattomat viranhaltijat". Millainen näkemys Suomen helluntaiseurakunnissa on seurakuntaviroista? Käytännön teologian pro gradu -tutkielma. Iso Kirja -opisto. University of Wales.

McGavran, D. A. 1970. Understanding Church Growth. Grand Rabids. Eerdmans Publishing Company.

Morris, L. 1996. Seurakunnan läpimurto. Päivä.


Jyrki Isohella

Kirjoittaja on MTh, pastori ja raamatunopettaja.


Artikkeli on toinen osa Suomen helluntailiikkeen jäsenkehitystä ja tilaa käsittelevästä kirjoitussarjasta. Sarjan viimeinen osa julkaistaan ensi viikon lehdessä.