”Keskustelut ovat vieneet tilannetta parempaan suuntaan”

Kun helluntailaisuus nähtiin uhkana

10.10.2018 | Anssi Tiittanen

Esko Rautio, 88, vas­taa puhelimeen ko­tonaan Raahessa.

 

– Voidaanko teh­dä haastattelu Sky­pessä, olisi mukava nähdä, vete­raanisaarnaaja ehdottaa.

 

Tällaisia ne nykyseniorit ovat: digivempaimet ovat tuttuja. Koh­ta tietokoneen ruudulle ilmestyy livekuva olohuoneesta.

 

Puhujalavoilta tutuksi tulleet terävät piirteet eivät ole kadon­neet Raution kasvoilta. Silmissä käväisee tämän tästä poikamai­nen pilkahdus.

 

Tarkoitus on Esko Raution kanssa muistella sitä vaihetta, kun helluntailaisuus tuli Suomen pitäjiin uutena asiana. Esko Rau­tio on ehta aikalaistodistaja, yksi lajinsa viimeisistä.

 

Rautio kierteli nuoruudessaan evankelistana polkupyörällä kita­ran ja Raamatun kanssa Pohjois- Suomen kyliä, joissa helluntaisa­nomaa ei ollut vielä kuultu.

 

 

Joku perusti seurakunnat

Suomessa on nykyisin noin 240 helluntaiseurakuntaa. Liike ei jäänyt alueelliseksi ilmiöksi, vaan seurakuntapeitto ulottuu katta­vasti kaikkialle maahan.

 

Monelle nykyhelluntailaiselle Eelimien ja Beeteleiden verkos­to on itsestäänselvyys. Unohtuu, että jonkun on joskus ihan oikeas­ti täytynyt olla se aivan ensim­mäinen ihminen, joka on kylällä alkanut mieltää itsensä helluntai­laiseksi ja alkanut kaivata hellun­taiseurakuntaa.

 

Sitten on löytynyt muita sa­manhenkisiä. Ensin on kokoon­nuttu kodeissa, ja yleensä poruk­ka on alkanut myös kasvaa. On ehkä saatu apua maakunnan kes­kuskaupungin seurakunnasta, ja hiljalleen on saavutettu sen ver­ran suuri määrä aktiivista väkeä, että on kehdattu puhua rukous­piirin sijaan seurakunnasta.

 

Ja jossain vaiheessa vuosien kuluttua rahaa ja osaamista on ollut kasassa sen verran, että jon­nekin kyläkeskuksen liepeille on talkoilla rakennettu rukoushuone.

 

Mutta harvoin on helluntailai­suuden rantautuminen paikallis­tasolle ollut mitään riemumars­sia. Maailman luterilaisimmassa maassa uskovien kaste ja Pyhän Hengen armolahjojen tavoittelu ja käyttäminen ovat olleet monessa paikassa punainen vaate.

 

Riitaisuuksille on haluttu vii­me vuosina laittaa piste. Hel­luntaiseurakuntien Syyspäivät alkoivat tänä vuonna anteeksi­pyyntötilaisuudella, jossa lute­rilaisen kirkon ja helluntaiherä­tyksen johtajia kohtasi sovinnon merkeissä.

 

 

Pyhäkoulu tavoitti

Esko Rautio tuli uskoon 17-vuo­tiaana Temmeksessä Oulun lie­peillä. Hän olkoi heti pitää pyhä­koulua alueen lapsille. Pyhäkou­lusta tuli suosittu, ja se saavutti maalaispitäjän lapsia varsin kat­tavasti.

 

Alueella oli totuttu herätysliik­keiden toimintaan, helluntailai­set menivät rikkana rokassa. Sen verran helluntailaisten aktivoitu­minen isolla kirkolla harmitti, että havahduttiin järjestämään myös kirkon oma pyhäkoulu. Se jäi kui­tenkin hyvin lyhytikäiseksi, kun innostuneita vastuunkantajia ei löytynyt.

 

Temmeksen herätyksessä us­koon tulleet liittyivät sittemmin Oulun helluntaiseurakuntaan. Temmes kuntana on jo historiaa.

 

 

Kutsu, herätys ja pelastus

Esko Rautio siirtyi pian evankeli­ovaan työhön Pohjois-Suomeen. Kylät tulivat tutuiksi. Raution ai­saparina toimi toinen evankelis­talegenda, Jussi Jokisaari.

 

Usein löytyi talo, jossa evanke­listat saivat majapaikan, ja joka salli pitää tupakokouksia talossa. Helluntailaisia ei paikkakunnilla usein ollut lainkaan, mutta tupan­sa avanneissa taloissa oli Raution mukaan usein jonkinlaista kirkol­lista herätysliiketaustaa. Ruohon­juuritason ekumenisuus ei siis ol­lut aivan tuntematon asia sodan­jälkeisen ajan Suomessa.

 

Herätyksen aikoja koettiin mo­nessa kylässä.

 

– Kokoukset kiinnostivat. Evankeliumia julistettiin, ihmi­siä tuli uskoon ja kesällä pidettiin kastejuhlia järven rannalla.

 

Helluntailaisten kastejuhlat olivat aina merkkitapaus. Katso­jia tuli paikalle joukoittain.

 

 

Reaktioita ja vastareaktioita

Juuri kaste oli monesti kuin merk­ki otsassa: tuo ei ole enää luterilai­nen, hän ei kuulu porukkaan.

 

– Kyllä vastustus kirkon taholta oli silloin todella kova, Esko Rau­tio sanoo.

 

– Me olimme väärää, harhaa ja eksytystä. Sitä tuotiin kirkon pap­pien taholta todella voimakkaas­ti esille.

 

– Mutta kyllä se kehitti itses­säkin voimakkaan vastareaktion. Samalla mitalla pistettiin kokouk­sissa takaisin, Rautio kertoo nyt hymyillen.

 

Helluntailaisia on koko liikkeen historian ajan kiusattu ja syrjitty. Suomalainen valtakulttuuri on lu­terilainen. Eroon häpeäidentitee­tistä on päässyt käytännössä vain luterilaistumalla ja kääntämällä selkänsä liikkeelle.

 

Esko Rautiolle tulivat tutuksi erilaiset ihmisen elämän loppu­miseen liittyvät kiemurat. Välillä ei-luterilaisille ei suotu siunaus­tilaisuutta kirkossa, välillä hau­tapaikka osoitettiin jostain kirk­koon kuulumattomien nurkkauk­sesta.

 

Joskus tilanteet olivat puhtaas­ti hengellisiä. Eräs tapaus vetää Esko Raution yhä vakavaksi.

 

Eräällä kylällä paikallinen mies oli saanut kuulla ”lahkolaisten” olevan tulossa pitämään kokouk­sia. Hän kiersi polkupyörällä ky­län kaikki talot ja varoitti ketään ankarasti menemästä mukaan helluntailaisten kokouksiin.

 

Kohtaaminen Raution ja mie­hen välillä oli jäätävä. Rautio haastoi Raamatun sanalla: miten mies perusteli sen, ettei evanke-liumia saisi julistaa. ”En minä Raamattua lue”, kuului ylimieli­nen vastaus.

 

Mies lähti kotiinsa. Kotiportail­la hän sai halvauskohtauksen ja päätyi vuodepotilaaksi. Kahden viikon kuluttua hän kuoli.

 

 

Nykyisin yhteys löytyy

Veteraanisaarnaaja on seuran­nut helluntailaisten ja luterilais­ten suhteiden kehittymistä tyyty­väisenä.

 

– Myönteinen kehitys alkoi siitä, kun keskustelut aloitettiin muutama vuosikymmen sitten. Tilanne on kehittynyt paljon, ja aroistakin asioista on päästy pu­humaan.

 

– Kasteasia on tietysti tietyn­lainen pullonkaula, Rautio toteaa.

 

Arki helluntailaisten ja luteri­laisten välillä on ollut jo pitkään rauhallista rinnakkaiseloa. Rauti­on mukaan kaupungilla tulee ter­vehdittyä ja juteltua kirkon pap­pien kanssa. Eri seurakuntien us­kovat ovat myös tulleet tutuiksi ja yhteys löytyy hyvin.

 

Raahessa järjestetään kerran kuukaudessa yhteiskristillinen rukoushetki. Kiertävä tapahtu­ma järjestetään luterilaisessa kir­kossa, vapaakirkossa tai hellun­taiseurakunnassa.

 

– Joskus meillä on ollut aamu­kokouksessa kirkon pappi puhu­massa, mutta ei valitettavasti nyt aivan viime vuosina.

 

Rautio on myös huomannut, että hengellisesti vireillä paikka­kunnilla on yleensä paljon kristit­tyjä kaikissa seurakunnissa. Kaik­ki hyötyvät avoimesta ilmapiiristä.

 

Jos Esko Raution pitäisi ehdot­taa jotain, mitä luterilaiset voisi­vat pyytää anteeksi helluntailai­silta, veteraanisaarnaaja menee mietteliääksi.

 

– Mehän emme voi toki heitä määräillä, Rautio naurahtaa kun­nioitusta äänessään.

 

– Mutta kyllä ne hyökkäykset meitä vastaan olivat aikanaan ra­juja, silloin kun herätystä syntyi.

 

– Me olimme myös hyvin lihalli­sia. Annoimme takaisin kunnolla. Ei siinä paljon anteeksiantamusta ja ymmärrystä silloin ollut.