”Keskustelut ovat vieneet tilannetta parempaan suuntaan”

Kun helluntailaisuus nähtiin uhkana

Esko Rautio teki merkittävän seurakunnanistuttajan uran Pohjois-Suomessa. Myöhemmin hän palveli eri puolilla maata saarnaajan tehtävässä. Kuva: Olavi Alatalo

10.10.2018 | Anssi Tiittanen

Esko Rautio, 88, vastaa puhelimeen kotonaan Raahessa.

– Voidaanko tehdä haastattelu Skypessä, olisi mukava nähdä, veteraanisaarnaaja ehdottaa.

Tällaisia ne nykyseniorit ovat: digivempaimet ovat tuttuja. Kohta tietokoneen ruudulle ilmestyy livekuva olohuoneesta.

Puhujalavoilta tutuksi tulleet terävät piirteet eivät ole kadonneet Raution kasvoilta. Silmissä käväisee tämän tästä poikamainen pilkahdus.

Tarkoitus on Esko Raution kanssa muistella sitä vaihetta, kun helluntailaisuus tuli Suomen pitäjiin uutena asiana. Esko Rautio on ehta aikalaistodistaja, yksi lajinsa viimeisistä.

Rautio kierteli nuoruudessaan evankelistana polkupyörällä kitaran ja Raamatun kanssa Pohjois- Suomen kyliä, joissa helluntaisanomaa ei ollut vielä kuultu.

Joku perusti seurakunnat

Suomessa on nykyisin noin 240 helluntaiseurakuntaa. Liike ei jäänyt alueelliseksi ilmiöksi, vaan seurakuntapeitto ulottuu kattavasti kaikkialle maahan.

Monelle nykyhelluntailaiselle Eelimien ja Beeteleiden verkosto on itsestäänselvyys. Unohtuu, että jonkun on joskus ihan oikeasti täytynyt olla se aivan ensimmäinen ihminen, joka on kylällä alkanut mieltää itsensä helluntailaiseksi ja alkanut kaivata helluntaiseurakuntaa.

Sitten on löytynyt muita samanhenkisiä. Ensin on kokoonnuttu kodeissa, ja yleensä porukka on alkanut myös kasvaa. On ehkä saatu apua maakunnan keskuskaupungin seurakunnasta, ja hiljalleen on saavutettu sen verran suuri määrä aktiivista väkeä, että on kehdattu puhua rukouspiirin sijaan seurakunnasta.

Ja jossain vaiheessa vuosien kuluttua rahaa ja osaamista on ollut kasassa sen verran, että jonnekin kyläkeskuksen liepeille on talkoilla rakennettu rukoushuone.

Mutta harvoin on helluntailaisuuden rantautuminen paikallistasolle ollut mitään riemumarssia. Maailman luterilaisimmassa maassa uskovien kaste ja Pyhän Hengen armolahjojen tavoittelu ja käyttäminen ovat olleet monessa paikassa punainen vaate.

Riitaisuuksille on haluttu viime vuosina laittaa piste. Helluntaiseurakuntien Syyspäivät alkoivat tänä vuonna anteeksipyyntötilaisuudella, jossa luterilaisen kirkon ja helluntaiherätyksen johtajia kohtasi sovinnon merkeissä.

Pyhäkoulu tavoitti

Esko Rautio tuli uskoon 17-vuotiaana Temmeksessä Oulun liepeillä. Hän olkoi heti pitää pyhäkoulua alueen lapsille. Pyhäkoulusta tuli suosittu, ja se saavutti maalaispitäjän lapsia varsin kattavasti.

Alueella oli totuttu herätysliikkeiden toimintaan, helluntailaiset menivät rikkana rokassa. Sen verran helluntailaisten aktivoituminen isolla kirkolla harmitti, että havahduttiin järjestämään myös kirkon oma pyhäkoulu. Se jäi kuitenkin hyvin lyhytikäiseksi, kun innostuneita vastuunkantajia ei löytynyt.

Temmeksen herätyksessä uskoon tulleet liittyivät sittemmin Oulun helluntaiseurakuntaan. Temmes kuntana on jo historiaa.

Kutsu, herätys ja pelastus

Esko Rautio siirtyi pian evankeliovaan työhön Pohjois-Suomeen. Kylät tulivat tutuiksi. Raution aisaparina toimi toinen evankelistalegenda, Jussi Jokisaari.

Usein löytyi talo, jossa evankelistat saivat majapaikan, ja joka salli pitää tupakokouksia talossa. Helluntailaisia ei paikkakunnilla usein ollut lainkaan, mutta tupansa avanneissa taloissa oli Raution mukaan usein jonkinlaista kirkollista herätysliiketaustaa. Ruohonjuuritason ekumenisuus ei siis ollut aivan tuntematon asia sodanjälkeisen ajan Suomessa.

Herätyksen aikoja koettiin monessa kylässä.

– Kokoukset kiinnostivat. Evankeliumia julistettiin, ihmisiä tuli uskoon ja kesällä pidettiin kastejuhlia järven rannalla.

Helluntailaisten kastejuhlat olivat aina merkkitapaus. Katsojia tuli paikalle joukoittain.

Reaktioita ja vastareaktioita

Juuri kaste oli monesti kuin merkki otsassa: tuo ei ole enää luterilainen, hän ei kuulu porukkaan.

– Kyllä vastustus kirkon taholta oli silloin todella kova, Esko Rautio sanoo.

– Me olimme väärää, harhaa ja eksytystä. Sitä tuotiin kirkon pappien taholta todella voimakkaasti esille.

– Mutta kyllä se kehitti itsessäkin voimakkaan vastareaktion. Samalla mitalla pistettiin kokouksissa takaisin, Rautio kertoo nyt hymyillen.

Helluntailaisia on koko liikkeen historian ajan kiusattu ja syrjitty. Suomalainen valtakulttuuri on luterilainen. Eroon häpeäidentiteetistä on päässyt käytännössä vain luterilaistumalla ja kääntämällä selkänsä liikkeelle.

Esko Rautiolle tulivat tutuksi erilaiset ihmisen elämän loppumiseen liittyvät kiemurat. Välillä ei-luterilaisille ei suotu siunaustilaisuutta kirkossa, välillä hautapaikka osoitettiin jostain kirkkoon kuulumattomien nurkkauksesta.

Joskus tilanteet olivat puhtaasti hengellisiä. Eräs tapaus vetää Esko Raution yhä vakavaksi.

Eräällä kylällä paikallinen mies oli saanut kuulla ”lahkolaisten” olevan tulossa pitämään kokouksia. Hän kiersi polkupyörällä kylän kaikki talot ja varoitti ketään ankarasti menemästä mukaan helluntailaisten kokouksiin.

Kohtaaminen Raution ja miehen välillä oli jäätävä. Rautio haastoi Raamatun sanalla: miten mies perusteli sen, ettei evanke-liumia saisi julistaa. ”En minä Raamattua lue”, kuului ylimielinen vastaus.

Mies lähti kotiinsa. Kotiportailla hän sai halvauskohtauksen ja päätyi vuodepotilaaksi. Kahden viikon kuluttua hän kuoli.

Nykyisin yhteys löytyy

Veteraanisaarnaaja on seurannut helluntailaisten ja luterilaisten suhteiden kehittymistä tyytyväisenä.

– Myönteinen kehitys alkoi siitä, kun keskustelut aloitettiin muutama vuosikymmen sitten. Tilanne on kehittynyt paljon, ja aroistakin asioista on päästy puhumaan.

– Kasteasia on tietysti tietynlainen pullonkaula, Rautio toteaa.

Arki helluntailaisten ja luterilaisten välillä on ollut jo pitkään rauhallista rinnakkaiseloa. Raution mukaan kaupungilla tulee tervehdittyä ja juteltua kirkon pappien kanssa. Eri seurakuntien uskovat ovat myös tulleet tutuiksi ja yhteys löytyy hyvin.

Raahessa järjestetään kerran kuukaudessa yhteiskristillinen rukoushetki. Kiertävä tapahtuma järjestetään luterilaisessa kirkossa, vapaakirkossa tai helluntaiseurakunnassa.

– Joskus meillä on ollut aamukokouksessa kirkon pappi puhumassa, mutta ei valitettavasti nyt aivan viime vuosina.

Rautio on myös huomannut, että hengellisesti vireillä paikkakunnilla on yleensä paljon kristittyjä kaikissa seurakunnissa. Kaikki hyötyvät avoimesta ilmapiiristä.

Jos Esko Raution pitäisi ehdottaa jotain, mitä luterilaiset voisivat pyytää anteeksi helluntailaisilta, veteraanisaarnaaja menee mietteliääksi.

– Mehän emme voi toki heitä määräillä, Rautio naurahtaa kunnioitusta äänessään.

– Mutta kyllä ne hyökkäykset meitä vastaan olivat aikanaan rajuja, silloin kun herätystä syntyi.

– Me olimme myös hyvin lihallisia. Annoimme takaisin kunnolla. Ei siinä paljon anteeksiantamusta ja ymmärrystä silloin ollut.