Millaisen perinnön jätämme?

Kannamme huolta seurakuntiemme tulevaisuudesta. Jännit­teet vanhemman ja nuoremman sukupolven välillä ovat viime aikoina kasvaneet seurakuntien ”kulttuurisodan” seurauksena. Molemmin puolin kiivaillaan toimintatapojen ja mallien puolesta.

Erilaiset hengelliset trendit ja virtaukset koettelevat seurakun­tien yhtenäisyyttä, eikä yksimielisyyttä seurakuntien linjasta tun­nu löytyvän.

Toiset vaativat koko toimintakulttuurin ja käytetyn kielen muu­tosta. Toiset puolustavat perinteistä helluntailaisuutta pitäen sitä raittiina ja säilyttämisen arvoisena.

Kaiken tämän keskellä meidän tulee muistaa, että vuo­det vierivät. Jokainen vanhenee ja jättää lopulta paikkan­sa nuoremmille. Huolehtiessamme keskellämme elävän ja jo työssä vastuuta kantavan nuoremman sukupolven hengellisestä tilasta ja tulevaisuudesta meidän on syytä keskittyä olennaiseen.

Tosiasia on, että toimintamallit ja seurakun­takulttuuri muuttuvat aina uuden sukupolven myötä. Tästä ei tarvitse olla huolissaan, jos hengellisen elämän perustus seurakunnissa ja kodeissa on laskettu oikein ja perintö, jon­ka lapsillemme ja seuraajillemme jätämme, on aito ja jumalinen.

Sen sijaan, että keskitymme tapojen ja perinteiden vaalimiseen ja niiden siirtämiseen uudelle sukupolvelle, meidän tulee panos­taa siihen, että seuraava sukupolvi saa perinnökseen palavan rak­kauden Jeesukseen, hänen Sanaansa ja kunnioittavan rakkauden lähimmäiseen.

Jos me vanhemmat seurakunnissa sytymme vielä Pyhän Hen­gen antamasta tulesta ja rakkaudesta, todistamme elämämme kautta Jumalan sanan muuttavasta voimasta ja annamme Sanan ja Hengen todellisuuden vallata itsemme, ei kukaan ympärilläm­me jää kylmäksi.

On muistettava, että ilman aitoa ja todellista Hengen elämää seurakunnassa on aivan sama, huojutaanko siellä pitkän kir­jan laulujen tai Hillsong-hittien tahtiin. Jumala katsoo sydä­meemme.

Valittelemme Raamatun arvovallan heikentymis­tä, mutta löytävätkö lapsemme meitä enää Sanan äärellä rukoilemasta? Paheksumme nuortemme tapoja, mut­ta kiertyvätkö kätemme heidän ympärilleen rakkaudes­sa? Päivittelemme toisten hengellistä passiivisuutta, mutta täyttääkö lätkä, golf ja leffat meidän vapaa-aikamme? Se, mitä teemme, merkitsee enemmän kuin mitä sanomme tai saarnaamme.

Mitä vanhemmaksi omat ja hengelliset lap­semme kasvavat, sitä enemmän, sieltä jostain syvältä, nousevat esiin ne Jumalan elämän todellisuuden mallit tai niiden puute, jotka he ovat meidän elämästämme ammentaneet.