Kannamme huolta seurakuntiemme tulevaisuudesta. Jännitteet vanhemman ja nuoremman sukupolven välillä ovat viime aikoina kasvaneet seurakuntien ”kulttuurisodan” seurauksena. Molemmin puolin kiivaillaan toimintatapojen ja mallien puolesta.
Erilaiset hengelliset trendit ja virtaukset koettelevat seurakuntien yhtenäisyyttä, eikä yksimielisyyttä seurakuntien linjasta tunnu löytyvän.
Toiset vaativat koko toimintakulttuurin ja käytetyn kielen muutosta. Toiset puolustavat perinteistä helluntailaisuutta pitäen sitä raittiina ja säilyttämisen arvoisena.
Kaiken tämän keskellä meidän tulee muistaa, että vuodet vierivät. Jokainen vanhenee ja jättää lopulta paikkansa nuoremmille. Huolehtiessamme keskellämme elävän ja jo työssä vastuuta kantavan nuoremman sukupolven hengellisestä tilasta ja tulevaisuudesta meidän on syytä keskittyä olennaiseen.
Tosiasia on, että toimintamallit ja seurakuntakulttuuri muuttuvat aina uuden sukupolven myötä. Tästä ei tarvitse olla huolissaan, jos hengellisen elämän perustus seurakunnissa ja kodeissa on laskettu oikein ja perintö, jonka lapsillemme ja seuraajillemme jätämme, on aito ja jumalinen.
Sen sijaan, että keskitymme tapojen ja perinteiden vaalimiseen ja niiden siirtämiseen uudelle sukupolvelle, meidän tulee panostaa siihen, että seuraava sukupolvi saa perinnökseen palavan rakkauden Jeesukseen, hänen Sanaansa ja kunnioittavan rakkauden lähimmäiseen.
Jos me vanhemmat seurakunnissa sytymme vielä Pyhän Hengen antamasta tulesta ja rakkaudesta, todistamme elämämme kautta Jumalan sanan muuttavasta voimasta ja annamme Sanan ja Hengen todellisuuden vallata itsemme, ei kukaan ympärillämme jää kylmäksi.
On muistettava, että ilman aitoa ja todellista Hengen elämää seurakunnassa on aivan sama, huojutaanko siellä pitkän kirjan laulujen tai Hillsong-hittien tahtiin. Jumala katsoo sydämeemme.
Valittelemme Raamatun arvovallan heikentymistä, mutta löytävätkö lapsemme meitä enää Sanan äärellä rukoilemasta? Paheksumme nuortemme tapoja, mutta kiertyvätkö kätemme heidän ympärilleen rakkaudessa? Päivittelemme toisten hengellistä passiivisuutta, mutta täyttääkö lätkä, golf ja leffat meidän vapaa-aikamme? Se, mitä teemme, merkitsee enemmän kuin mitä sanomme tai saarnaamme.
Mitä vanhemmaksi omat ja hengelliset lapsemme kasvavat, sitä enemmän, sieltä jostain syvältä, nousevat esiin ne Jumalan elämän todellisuuden mallit tai niiden puute, jotka he ovat meidän elämästämme ammentaneet.
Mitä luulemme Jumalan vastaavan, jos kysymme Häneltä tänään, palaako soihdussamme, jota tarjoamme seuraavalle sukupolvelle, Jumalan tuli vai hiipuva helluntailiikkeen liekki?
Petri Mäkilä