Kristityn kukistettu vihollinen

"Miten yhdistää rehellinen puhe kuoleman todellisuudesta ja toisaalta vahvistaa toivoa ja elämäniloa?” Näin kysyi Kuopion piispa Jari Jolkkonen hiljattain Itä-Suomen yliopistossa pidetyssä symposiumissa. Hänen alustuksensa – kuten koko symposiumin – aiheena oli kuolema.

Piispallinen kysymys on hyvä. Kuolema on ankara asia, eikä sen kohtaaminen ole aina helppoa tunnustavalle kristityllekään. Jokainen joutuu kamppailemaan oman kuolevaisuutensa kanssa, kokemaan yleensä useiden läheisten poismenon sekä lohduttamaan toisia.

Kuolema luo elämän ylle alituisen uhanalaisuuden ja epävarmuuden tunnun ja tekee elämästä katoavaisuutta vastaan taistelemista – kamppailun, jonka me kaikki lopulta häviämme. Lähestyvän kuoleman kauhistuttavuuden koki myös Jeesus, joka Getsemanessa tunsi tuskaa ja kaipasi opetuslastensa läsnäoloa.

Ranskalaisen luonnontieteilijän ja filosofin Blaise Pascalin (1623–1662) mukaan vain kokonaan paatunut ja tylsämielinen voi suhtautua kuolemaan täysin välinpitämättömästi. Kuoleman aiheuttama ahdistus on siis yleisinhimillistä, ja siihen on tarjottu monenlaisia lääkkeitä. Ei kuitenkaan ainuttakaan, joka pärjäisi kristinuskon antamalle vastaukselle, Jari Jolkkonen vakuuttaa.

Kristillisen vastauksen ja lohdutuksen ytimessä on pääsiäisen sanoma: se, mitä tapahtui Getsemanen jälkeen.

Vihamielinen viikatemies

Länsimaissa kuolemaa on perinteisesti pidetty tyrannina – lähes persoonallisena vihollisena, julmana viikatemiehenä, joka niittää satoaan lupaa kysymättä.

Ihmisten eliniän pidennyttyä ja kristillisen elämäntarkoituksen tultua vieraammaksi kuolema on saanut myös vapauttajan viran. Moni vanhus lähtisi tästä ajasta mieluummin kuin jäisi  raihnaisena kärsimään ja tuottamaan muille vaivaa.

Tällainen vapauttaja-näkemys esiintyy myös joidenkin ei-kristillisten, kuolemaan myönteistä merkitystä etsivien ajatusmallien taustalla. Jo antiikin filosofi Epikuros (noin 341–270 eKr.) vakuutti, ettei kuolemaa kannata pelätä, koska se ei ole paha asia vaan ystävä, jonka jälkeen emme tunne enää kipua. Myöhempi, kyynisemmin muotoiltu versio samasta ajatuksesta on väittämä, että elämä on ikävä sairaus, johon kuolema tuo hyvän lääkkeen.

Piispa Jari Jolkkosta tällaiset puheet eivät vakuuta. Edes Epikuroksen sinänsä kaunis ajatus ei näytä paljonkaan lohduttavan kuolemaa pelkäävää lasta tai lapsensa menettänyttä vanhempaa.

Kovin niukasti lohtua tuo myös näkemys, että juuri kuolema tekee elämästä ylevän, kauniin ja elämisen arvoisen – samoin moderni biologiaan pohjautuva selitys, jonka mukaan kuolema on välttämätön osa luonnon kiertokulkua.

Sairaaloissa ja surutaloissa vieraileville kirkonmiehille kuolema ei näyttäydy hyvänä ystävänä, joka tekee elämästä mielekkään tai kirkastaa sen arvon. Päinvastoin se tuo kaipuuta, vaivaa ja kyyneleitä myös silloin, kun ihminen menehtyy elämästään kylläkseen saaneena.

– Pappina ajattelen, että kuolema on aina tyranni. Toki se lisäksi on joskus myös vapauttaja. Silti se on silloinkin aina raskas isku omaisille. Aina jää raskas suru. Siksi on keinotekoista selittää kuolema kivaksi kaveriksi, Jari Jolkkonen toteaa.

Pyhiinvaelluksen päätös

Ihmisellä tuntuu siis kuin luonnostaan olevan taipumus pitää kuolemaa outona ja elämään kuulumattomana, ja sitä se kristinuskon mukaan onkin. Kuten kaikki Raamattunsa lukeneet tietävät, kuolema ja katoavaisuus eivät sisältyneet Jumalan alkuperäiseen luomissuunnitelmaan.

Kristinuskon mukaan kuolema on turmiovalta ja tappio, syntiinlankeemuksen kollektiivinen seuraus, joka erottaa sielun ja ruumiin ja lopullistaa jumalasuhteen.

Vaikka ajatus kuolemasta synnin rangaistuksena on 2000-luvun pohjoiseurooppalaiselle ihmiselle vieras, Raamatussa asia todetaan niin usein, että sitä voidaan pitää jopa kristillisen ihmiskäsityksen yhtenä peruselementtinä.

Kenties pelottavinta tässä vihollisessa on se, että ilmoituksen mukaan se on portti, josta kulkeminen määrittää pysyvästi ihmisen suhteen Jumalaan. Silti kuolema fyysisenä tapahtumana ei tuo tähän suhteeseen mitään uutta. Jari Jolkkonen lainaa tunnetun katolisen teologin Karl Rahnerin sanoja: ”Kuolema on ihmisen pyhiinvaelluksen päätös, joka tekee lopulliseksi tien, jota ihminen on päättänyt kulkea tässä elämässä.”

Teologiassa puhutaan hengellisestä kuolemasta, jolla tarkoitetaan syntisen ihmisen jo elämän aikana tapahtuvaa vieraantumista Jumalasta.

– Kuolema ei katkaise eikä synnytä ihmisen suhdetta Jumalaan vaan tekee lopulliseksi sen, mikä on totta jo tässä ajassa. Tämä tekee myös elämästä hyvällä tavalla vakavaa ja  merkityksellistä, Kuopion piispa pohtii.

Ja nyt tulee ensimmäinen lohdutuksen ajatus: kristitylle portin takana avautuu Jumalan valtakunta, ja hänelle ruumiin kuolema on kuin kotiinkutsu.

Jolkkonen siteeraa Paavalia: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto” (Fil. 1:23).

– Kuolema ei ole piste, joka päättää kertomuksen, vaan kaksoispiste, josta seuraa jotakin.

Kaksoispisteen ja kotiinkutsun piirtävät Jeesuksen uhrikuolema ja ylösnousemus. Niiden seurauksena kaikille ihmisille on tarjolla pääsy ikuiseen elämään.

Sovitus on pätevä

Kristilliselle kirkolle Jeesuksen ylösnousemus on aina ollut historiallinen tosiasia. Teologisesti tuon tapahtuman on katsottu osoittavan, että Isä hyväksyi ristillä tapahtuneen sovituksen ja lunastuksen. Ylösnousemus todisti, että sovitustyö oli pätevä ja ihmisen ansaitsema rangaistus on kärsitty.

Ja toisinpäin: ilman Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta kenelläkään ei olisi mahdollisuutta pelastua.

– Kristuksen kuolema paljastaa ihmisen synnin ja sen vakavuuden. Pojan kuolema ristillä oli myös Isän kärsimyksen paikka. Ylösnousemus puolestaan osoitti paitsi Jumalan voiman myös sen, että Jumala on avannut taivaan ja haluaa lahjoittaa ihmiselle ikuisen elämän valtakunnassaan, Jari Jolkkonen muotoilee.

– Tykkään ilmaisusta ”ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen”. Niitä ei voi erottaa. Kaste ja usko eivät tee ruumiistamme immuunia kuolemalle mutta tekevät sen osaksi Kristuksen lupauksesta: ”Joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut” (Joh. 11:25).

Jolkkosen mukaan hän on toisinaan lohduttanut kuoleman pelkoa kokevaa lastaan muistuttamalla pääsiäisyön messusta, jossa lauletaan keskellä pimeintä yötä, että ”nyt se suuri päivä koitti” (virsi 84). Pääsiäisyön messussa juhlitaan Kristuksen ylösnousemusta ja sen tuomaa toivon näköalaa: taivas on kuin yhteinen koti, jossa on jokaiselle oma paikkansa. Siellä Jumala pyyhkii kaikki kyyneleet.

– Tämä elämä on esimakua tulevasta. Iankaikkisessa elämässä me emme menetä mitään siitä hyvästä, joka on totta jo täällä maan päällä, vaan siellä se säilytetään, puhdistetaan ja kirkastetaan. Tämä on hyvä ja lohduttava ajatus erityisesti lapselle, joka pelkää kuoleman vievän häneltä yhteyden isään, äitiin ja sisaruksiin.

– Pappeja kehotan puhumaan kuolemasta suoraan ilman kaunistelevia kiertoilmaisuja, kuten ”nukkui pois”. Samoin kehotan heitä puhumaan suoraan kuoleman herättämistä surun ja pelon tunteista. Yhtä rohkeasti kehotan heitä kuitenkin puhumaan myös Kristuksesta kuoleman voittajana ja siihen perustuvasta kristityn toivosta. Joka uskoo ja kastetaan, on jo taivastiellä, Jari Jolkkonen toteaa.

Monta kysymystä ja yksi varma vastaus

Samalla Jeesuksen ylösnousemus antaa toivon ruumiillisesta ylösnousemuksesta. Jeesuksen herääminen kuolleista ja hänen saamansa ylösnousemusruumis osoittavat, että Jumala ei ole hylkäämässä luomaansa aineellista maailmaa mutta aikoo kylläkin puhdistaa ja uudistaa sen.

Tämä tapahtuu aikojen lopulla, jolloin kaikki kuolleet nousevat ylös: elämänsä aikana Jumalalle selän kääntäneet kadotustuomiolle, Jeesukseen turvautuneet uuteen aamuun Jumalan valtakunnassa.

Se, miten atomeiksi hajonnut ja multaan sekoittunut ruumis nousee ylös, on meille mysteeri. Samoin se, millaista tarkemmin on Raamatun mainitsema uudeksi luominen. Entä nousevatko pelastuneet ylös vai laskeutuuko taivas alas? Kysyttävää riittää, sillä Raamatun kuvaus on niukkaa ja todennäköisesti ainakin osin vertauskuvallista. Se on kuitenkin varmaa, että Raamatun mukaan ihmisen identiteetti säilyy läpi kuoleman ja ylösnousemuksen.

Kristillinen usko ei kumoa vaan voittaa kuoleman.

Oman lapsensa tai uskovan läheisensä menettäneen ihmisen tapauksessa kuollutta kohtaan tunnettu kaipaus on kuin köysi, joka vetää surijaa itseäänkin kohti Jumalan valtakuntaa. Sairastavaa tai ikääntynyttä ihmistä lähestyvä poismeno opettaa irrottautumaan siitä, mikä  hänen on joka tapauksessa kerran jätettävä.

Riemua kuitenkin himmentää huoli Jeesukseen turvautumattomien läheisten iankaikkisuuskohtalosta.

Jari Jolkkosen mukaan pääsiäisen sanoma tarjoaa toivon evankeliumin sekä uskovalle että epäuskoiselle. Kuten luterilaisen pääsiäisyön messun päätössiunauksessa todetaan: ”Ylösnousemuksen säteilevä kirkkaus loistaa voitonsankarimme Kristuksen haudasta. Synnin ja kuoleman kahleet on murrettu –– Maailman on saanut toivon.”

Se on ilosanoma ihan jokaiselle omaksuttavaksi.

– Pääsiäisenä jokainen on kutsuttu Voittajan seuraan, mitä tahansa elämässä onkaan tapahtunut


Heikki Salmela

”Pappi ei saa autuuttaa eikä rovioittaa”

Läheisensä menettänyt uskova kokee todennäköisesti poikkeuksetta tarvetta työstää menetystä ja ikäväänsä myös rukouksissaan: moni haluaa pyytää ajan rajan ylittäneelle rakkaalleen kaikkea hyvää silloinkin, kun tämä on ollut tunnustava kristitty ja pelastuksesta osallinen. Mitä ajattelet kuolleiden puolesta rukoilemisesta, Kuopion piispa Jari Jolkkonen?

– Minusta se on hyväksyttävää. Myös luterilaisessa hautaan siunaamisen kaavassa on rukous, jossa kuollut annetaan Jumalan haltuun.

– Uskon, että Jumala kuulee myös nämä rukouksemme, vaikka se miten hän niihin vastaa, jääkin hänen varaansa.

Miltä tuntuu haudata ihminen, jonka ei tiedetä elämänsä aikana millään tavalla pyrkineen turvautumaan Jeesukseen, ja jonka iankaikkinen pelastus on kaikkea muuta kuin selvä asia?

– Ei se helppoa ole, mutta toisaalta papin pitää välttää ottamasta asiaan kantaa. On  muistettava, että Jumala yksin tuntee sydämet ja vain hän päättää ihmisen ikuisuuskohtalon. Pidän huonona sekä kuolleen ”autuuttamista” että ”rovioittamista” eli sitä, että pappi sijoittaa vainajan joko taivaaseen tai ”hiilihanko-osastolle”.

– Jos vainaja on sanonut, ettei hän halua hautajaisiinsa kristillistä siunausta, silloin omaisillakaan ei ole oikeutta sitä vaatia vaan vainajan tahtoa pitää kunnioittaa.


Mitä ajattelet siitä, että kuolleen läheinen rukoilee Jumalaa herättämään  tämän vielä henkiin? Voisitko pappina rukoilla esimerkiksi onnettomuudessa menehtyneen tai hukkuneen ihmisen henkiin heräämisen puolesta?

– Toki esimerkiksi uimarannalla voisin rukoilla, että hukkunut virkoaisi eloon, mutta jos ihminen on jo kliinisesti todettu kuolleeksi, minä ennemminkin rukoilisin Jumalan läsnäoloa läheisten suruun. Uskon, että Kristus herätti Lasaruksen kuolleista ja että hän voi tehdä niin nykyäänkin; pappina en kuitenkaan halua esiintyä Kristuksena.

– On myös muistettava, että kuolemanrajakokemukset ja kuolleista heräämiset eivät tee kenestäkään kuolematonta. Ihminen voi virota takaisin elämään, mutta silloinkin hän virkoaa vain väliaikaisesti.


Muutaman vuoden takaisessa kyselyssä peräti neljännes luterilaisten seurakuntien työntekijöistä ei uskonut siihen, että kaikki ihmiset herätetään kuolleista ja toisille seuraa iankaikkinen elämä ja toisille kadotus. Mitä piispana ajattelet tästä?

– Piispoina me valvomme pappien julistusta; sydämiin asti me emme pääse.

– Usko Kristuksen ylösnousemukseen ja siihen perustuva usko kaikkien ihmisten ylösnousemukseen ovat kristinuskon luovuttamattomia kulmakiviä. Nehän juuri synnyttivät Uuden testamentin ja koko kristinuskon. Minun on vaikea ymmärtää, miten pappi voi olla johdonmukainen omassa työssään, jos hän kieltää tämän ilosanoman.