Harvojen taakka - vai kansallinen kipupiste?

Mielenterveys­ongelmista puhuminen on helpot­tunut pal­jon viime vuosina. Jos joku ker­too itsensä tai perheenjäsenen­sä kyntävän henkisissä alhoissa, leimakirves ei enää heilahda niin nopeasti. Itse asiassa terapiassa käymiseen voi liittyä jopa myön­teistä nostetta. Erilaiset mielen häiriötilat ja niiden hoitaminen siis hyväksytään.

– Tämän päivän hyvä puoli on se, että mielenterveyttä kos­kevat asiat eivät ole samalla tapaa häpeää tuottavia kuin aikai­semmin. Niistä käydään julkista keskustelua, ja ihmiset ovat myös tulleet esiin ja puhuneet aiheesta TV:ssä omilla kasvoillaan. Tämä on osaltaan vienyt tilannetta hy­vään suuntaan, arvioi perhetera­peutti Elli Meklin.

Tämän päivän huonoksi puo­leksi voikin sitten lukea erilais­ten mielen häiriötilojen yleisyyden. Ylen kolumnissa (12.3.) polii­si ja kirjailija Marko Kilpi otsikoi Suomen olevan mielenterveyson­gelmien luvattu maa.

Väitteelle löytyy katetta.

Mielenterveyden keskusliiton mukaan joka toinen suomalai­nen sairastuu jossakin elämänsä vaiheessa mielenterveyden häiri­öön, ja joka neljäs lapsi elää per­heessä, jossa vanhemmalla on mielenterveys- tai päihdeongel­ma. Herättävä on sekin päätelmä, että mielenterveysasiat kosket­tavat ainakin välillisesti jokaista suomalaista.

Ammattilaisetkin uskovat inhimilliseen kohtaamiseen

Elli Meklinille suuret luvut eivät ole yllätys, sillä hän perkaa niiden tuomaa todellisuutta päivittäin vastaanotoillaan. Hän on saanut tuntumaa etenkin lasten ja per­heiden hyvinvointiin myös vuosia opettajana ja Keravan helluntai­seurakunnan pastorina työskennellessään.

Seurakuntaväelle Meklin halu­aisikin viestittää aiheesta kissan­kokoisin kirjaimin kaksi asiaa: usko ei tee immuuniksi mielen­terveyden häiriöille, ja seurakun­nissa on paljon sellaista luonnol­lista pääomaa, jonka avulla voitai­siin ennaltaehkäistä ja helpottaa lievimpiä mielenterveyden häi­riöitä. Ongelmien takana kun on usein tarve, jota täyttämään seurakunta on kutsuttukin.

– Ihmiset ovat usein menneet rikki rakkauden puutteesta. Sik­si heidän toipumisessaankin rakkaus, välittävä kohtaaminen ja kunnioittava kuuntelu ovat niin iso avain, Meklin uskoo.

Hän huomauttaa, että jopa laitoksissa, kuten torniolaisen Keroputaan mielisairaalan avoimessa dialogihoidossa, uskotaan inhimillisempään ihmiseltä ihmiselle -kohtaa­miseen. Siitä on myös saatu hyviä tuloksia.

Kun yksi kärsii, kaikki kärsivät

Raamatussa kuvataan seu­rakuntaa Kristuksen ruumiina, jossa yhden jäsenen kärsiessä kärsivät kaikki.

Kuvaus pä­tee myös normaa­liin perhee­seen, jossa yhden jäse­nen psyyke horjuu.

– Kyllä­hän se vai­kuttaa ai­van kaik­keen. Jos esimerkiksi toinen van­hempi sairastuu vaikeaan masen­nukseen, hän on pois pelistä. Hän ei jaksa osallistua eikä olla läsnä, jolloin toinen vanhemmista taa­koittuu joutuessaan pyörittämään koko arkea. Silloin hänkin on lii­an kiireinen kohdatakseen lapsia, mikä saattaa näkyä heidän oireh­timisenaan, Elli Meklin kuvailee.

Vastaavanlaisia vaikutuksia on lapsen sairastumisella.

– Silloin toki on parhaimmillaan kaksi aikuista hakemassa lapsel­le apua ja miettimässä, millais­ta apua haetaan. Mutta kuin­ka usein sitten vanhemmat­kin ovat jo uupuneet lapsen oireilusta, eivätkä itsekään voi hyvin? perheterapeut­ti pohtii.

Mielenterveysongelma paitsi vie voimia myös koet-telee perheen sosiaalisia suhteita ja seurakuntaelä­mää.

– Jotkut kokevat jäävänsä aika yksin, kun heillä ei ole voi­mavaroja pitää itse yhteyttä eivätkä he jaksa mennä paik­koihin, joissa ovat ennen käyneet, kuten seurakun­taan. Toisilla tuntuu ole­van sen verran paljon lä­heisiä, että he saavat apua verkostostaan. Mutta kyl­lä liian monet jäävät yk­sin, Meklin summaa.

Omalla vastaanotol­laan perheterapeutti pyr­kii huomioimaan koko perheen. Myös sairastunutta on helpompi auttaa, kun hahmottaa tarkemmin perheen­jäsenten suhdekarttaa ja kunkin jaksa­mista.

Rimakauhua johdatuksesta

Yleisesti mieleltään terveenä pide­tään henkilöä, joka kykenee hoi­tamaan itsenäisesti niin ihmis­suhteensa, työnsä kuin vapaa-ai­kansakin ilman omaa tai muiden kärsimistä. Poikkeamia tähän ky­kyyn voi laukaista niin perinnöl­linen herkkyys, epäterveet ihmis­suhteet kuin nykyajalle tyypillinen mielen ylikuormituskin.

”Suurin osa uupumuksista, ma­sennuksista ja mielenterveyson­gelmista olisi vältettävissä, mikäli ihmiset pitäisivät huolen siitä, että elämä pysyttelee toleranssiputken sisällä. Pitäisi osata ottaa kierrok­sia alas”, tiivistää Marko Kilpi ko­lumnissaan.

Elli Meklin tunnistaa ongelman. Hänen mukaansa nykyihmiset ta­voittelevat usein täydellisyyttä kaikilla elämän osa-alueilla, mikä uuvuttaa heidät.

Toisaalta ihmiset myös tarttu­vat pulmiinsa. Hänen vastaan­otollaan käy paljon kristittyjä, jotka haluavat selvittää, miksi tämä tai tuo asia elämässä tökkii koko ajan. Usein taustalla on moni­mutkainen kudelma psyykkisiä ja hengellisiä elementtejä.

– Koen, että puran työssäni pal­jon hengellisiä vääristymiä. Yksi tällainen on käsitys Jumalan joh­datuksesta. Jotkut nuoret aikuiset eivät uskalla edetä elämässään, koska odottavat suurta palavaa pensasta, Meklin kuvailee.

– Se, että kyseenalaistaa jatku­vasti opiskelunsa tai työnsä eikä näe sitä hengellisesti merkityksel­lisenä, kuormittaa psyykettä.

Ihmisten tavoittamattomak­si jäävien hengellisten unelmien yleisyys on saanut Elli Meklinin arvostamaan jumalasuhteeseen keskittymistä tavallisen arjen kes­kellä.

– Usein pidämme ihanteenam­me Mooseksen tapaisia henkilöi­tä ja unohdamme, että hänen aikanaan eli miljoonia muita, arjen monissa tehtävis­sä palvele­via israeli­laisia, hän huomaut­taa.

Avun aspektit

Mutta palataan vie­lä perheeseen. Sel­laiseen, jossa kärsitään hiljaa. Ongelmat mielenterveydessä ja perheen ihmis­suhteissa voivat johtaa seurakun­nasta pois jäämiseen. Kulissia ei jakseta kantaa, ja oikeita ymmär­täjiä on kovin vähän. Mikä avuksi?

Elli Meklinin mielestä pastorien olisi teologisen osaamisen rinnal­la hyödyllistä saada riittävästi ym­märrystä myös ihmisestä ja mie­lenterveydestä.

– Siihen panostaisin nyt näiden suomalaisten mielenterveystilas­tojen valossa.

Strategisesti hän toivoisi seu­rakuntien keskittyvän enemmän suhteisiin kuin toimintamyllyyn.

– Ihmiset menevät rikki eniten ihmissuhteissa, mutta he myös toipuvat aidoissa ja välittävissä ihmissuhteissa. Terapiankin vai­kuttavin työkalu on terapiasuhde, Meklin sanoo.

Elämän haurasta todellisuutta voisi hänen mielestään sanoittaa ja toteuttaa seurakunta-arjen kes­kellä siihen sopivin tavoin.

– Olisi hyvä viestittää, että on hyväksyttävää olla rikki, jokainen on tärkeä suorittamatta ja että vai­keuksissa ei tarvitse jaksaa yksin, Meklin antaa esimerkkejä.

– Tai kesken saarnan sanoa, että jos syyllistyy herkästi, kannattaa huomata, ettei tulkitse seuraavaa asiaa itseään vastaan.

Meklin liputtaa myös sielunhoi­tajien koulutuksen ja sielunhoito­päivien puolesta. Ne varmistavat osaltaan, että seurakunta on ma­jatalo myös särkyneille.

Vaikka perheterapeutti rohkai­see kohtaamaan mielenterveyson­gelmista kärsiviä, puoskaroimaan hän ei kehota. Jos joku näyttäisi tarvitsevan ammattiapua, on oi­kein ohjata hänet reilusti sen pii­riin. Aina voi kuitenkin kuunnel­la ja rukoilla.

– Keskusteluapu on se, mitä ih­miset kaipaavat ja odottavat. Ei tarvitse osata auttaa tai olla asian­tuntija, vaan tärkeää on huomata toinen ja osoittaa hänelle lähim­mäisenrakkautta samalla tavalla kuin kaikille muillekin.

Elli Meklin uskoo, että seura­kunnat voivat jopa päätyä kaunis­tamaan Suomen mielenterveysti­lastoja – varsinkin, jos niissä ym­märretään, ettei niiden osuus ole mitätöntä laastarointia, vaan olen­nainen osa rikki menneiden ihmis­ten toipumista.

Ruut Ahonen