Pirstoutuuko yhteisöllisyytemme?
Suurimmalla osalla ihmisistä on tarve tuntea olevansa osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Tätä kutsutaan yhteenkuuluvuuden, yhteisöllisyyden tunteeksi. Sitä kuvastaa syvä me-henki. Sosiologisesti yhteisöllisyyttä pidetään tunteena, jolle perustuu yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Parhaimmillaan se tukee osapuolten terveyttä ja hyvinvointia.
Raamattu antaa seurakunnasta selkeän yhteisöllisen kuvan. Apostoli Paavali kuvaa seurakuntaa ruumiina, jossa kaikki jäsenet kuuluvat yhteen. Vahva yhteisöllisyys onkin näin ollen osa seurakunnan ydinolemusta. Siihen liittyvä tunne ja kokemus eivät ole kuitenkaan itsestäänselvyyksiä.
Yhteiset kahvihetket jumalanpalvelusten jälkeen, tarvepohjaiset pienryhmät ja laaja vapaaehtoistoiminta ovat oivallisia keinoja paikallisen yhteisöllisyyden kehittämisessä.
Viime vuosikymmenten aikana seurakunnilla on ollut mahdollisuus julistaa sanomaa pelastuksesta radion ja TV:n välityksellä. Pääpaino näiden kanavien käyttämisessä on ollut ihmisten tavoittaminen evankeliumin sanomalla. Tänä aikana seurakuntien räjähdysmäinen digitalisoituminen ja tietotekniikan yleistyminen seurakunnan arkielämän toiminnoissa saattaa koitua suureksi haasteeksi yhteisöllisyyttä tavoiteltaessa.
Viime aikoina suuri osa seurakunnista on päätynyt viemään ainakin osan jumalanpalvelustoiminnastaan erilaisille digitaalisille alustoille. Saavutamme sanomallamme ihmisiä ehkä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Tämä mahdollisuus herättää kuitenkin kysymyksiä välitettävän sanoman sisällöstä.
Keitä kuuluu kohderyhmään? Miten viesti tulisi sanoittaa? Vaikuttaako sanoman ulottuvuus sen sisältöön niin, että paikallinen yhteisöllisyys joutuu toiselle sijalle tai jopa väistymään syrjään? Entä mitä yhteisöllisyyden säilymiseen tai kehittymiseen vaikuttaa kristillisen median monikirjoisuus?
Yhteiskunnallisessa asiayhteydessä puhumme ihmisten etääntymisestä, eristäytymisestä. Tämä voi olla ihmisen omavalintainen päätös tai jonkin yhteiskunnallisen ilmiön aiheuttamaa. Yhteisö kyllä säilyttää olemassaolonsa ilman, että sen jäsenet tuntevat yhteisöllisyyttä – ainakin jonkin aikaa.
Mikäli näin pääsisi tapahtumaan kristillisessä ympäristössä, olisiko silloin enää kyse seurakunnasta sen syvimmässä merkityksessä? Voiko seurakuntia sinänsä hyvin palveleva digiympäristö olla jopa lisäämässä jo olemassa olevaa yhteisöllisyyden pirstoutumista?
Kauko Uusila
Kirjoittaja on Oulun helluntaiseurakunnan johtava pastori.
45/2020
Helluntaikirkon t...
