Kiroilua ja kaanaankieltä

Matti Kankaanniemi

1970-luvulla suomalaishelluntailaisen pyhäkouluopetuksen laajaan oppimäärään kuului yhtenä osana uskovaisten sanavalintojen ja erityiskielen käyttö. Kiellettyjen termien listalla oli kovan luokan kirosanojen lisäksi laajalti lievästi karkeita yleiskielen sanojakin.

Koska kirosanoja käytetään puhekielessä sävypartikkeleina, eli eräänlaisina tunneilmaisua vahvistavina välimerkkeinä, ne omaksutaan automaattisesti lähipiirin puheesta iässä, jolloin kielenoppimisherkkyys on terävimmillään. Hiekkalaatikolla opittu ”taatana” tai ”pelkele” ei siis ollut ehkä kuitenkaan ensisijaisesti vihollisen väkevä hyökkäys viatonta lasta kohtaan tai merkki luopiostatuksesta, vaan kielellisen herkkyysvaiheen mukanaan tuoma luonnollinen oppimiskokemus.

Raamatun kielen karkeuksia

Raamatun kielenkäyttö on usein hepreaksi ja kreikaksi huomattavasti rajumpaa, karkeampaa ja vulgaarimpaa kuin vanhahtavaa kielenkäyttöä suosivat käännökset antavat ymmärtää. Jeesuksen ja Johannes Kastajan tykitys fariseuksille ja kirjanoppineille ei myöskään jättänyt epäselväksi kritiikin sisältöä ja sitä siivittänyttä tunnetilaa. Ehkä hämmentävintä suomalaiskristitylle ovat sukupuolielinten parodinen käyttö kiivaassa puheessa, kuten Hesekielin kirjan 16. luvussa ja Paavalin ”toivomuksessa”, että ympärileikkausta ajavat kristityt leikkaisivat sukuelimensä irti.

Pyhän kielen karikot

Stoalaisen tyyni sunnuntaihymy kasvoilla lausutut kaanaankieliset piiloloukkaukset voivat tehdä lähimmäisessä paljon tuhoisampaa jälkeä kuin raivokas, alatyylinen nimittely. Ihminen nimittäin oppii automaattisesti karsimaan äkkipikaistuksen aiheuttamaa tunnepohjaista liioittelua kuulemastaan puheesta. ”Rakkaudellisesti hymyillen” ilmaistu kaunopuheinen tuomio taas luo musertavan kuvan siitä, että lausunto on pitkän harkinnan ja viileän objektiivisen analyysin tulosta. Sielunhoidossa paikkaillaankin paljon useammin näitä hymyillen lausuttujen viiltojen jälkiä kuin raivokohtausten alatyylisten ilmausten satoa.

Kristillisen vaelluksen kannalta on paljon tärkeämpää keskittyä siihen, mitä ilmaistaan ja viestitetään kuin siihen, miten se tarkalleen ottaen tehdään. Luonnollisesti on myös pyrittävä siihen, että ei turhaan loukata ja provosoida toisenlaiseen kielenkäyttöön tottuneita, eikä saatanoiden tai perkeleiden loitsuaminen istu mielekkäästi kristityn perussanavarastoon. Sanoma ja sisältö kuitenkin viime kädessä ratkaisevat

Päihteiden ja väkivallan syvänteet nuoressa elämässään kokenut Masa rynni kerran nuortenillan rukousringin keskelle ja täyttyi voimakkaasti Pyhällä Hengellä kiteyttäen minulle illan jälkeen tapahtuman parkkipaikalla: ”Jumalauta Matti, tätä minä tarvitsen, tämä on se juttu!” Olisiko sitä voinut enää paremmin ilmaista? Jumala ei pese suuta saippualla vaan sydämen Kristuksen verellä.

Kirjoittaja on IK-opiston opettaja.