Ajasta ikuisuuteen 

Jumala näytti minulle unen. Unessa jouduin kohtaamaan oman raadollisen ja yksinäisen minäni. Kultainen nuoruus oli kaikkea muuta kuin kultaa. Se oli täynnä syntiä ja saastaa. Muistaakseni Jesajan kirjassa sanotaan: ”Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden.” Siis kenen? Jeesuksen tähden. Hän on pyyhkinyt synnit pois Golgatan keskimmäisellä ristillä, jotta me uskoisimme häneen. Elämämme jatkuu Jeesuksen luona tämä lyhyen maallisen taipaleemme jälkeen. Mikä on elämän mitta iäisyyteen verrattuna? Se on pienempi kuin hiekanjyvänen pitkällä rannalla. 

Olemmeko kiintyneet liikaa mammonaan? Monet ovat, niin minäkin. Haluamme matkata maailman halki nähdäksemme aina vain uutta. Haluamme kalliita autoja, taloja, moottoripyöriä, jotka ovat minun heikkouteni. Me luodut unohdamme Luojamme joka hetki. Avioidumme ja menemme uusiin naimisiin, sillä emme halua olla yksin. Vaikka emmehän me yksin ole. Saamme minä hetkenä hyvänsä kavuta Jeesuksen syliin ja nukkua siinä lapsen unta. Hän silittää meidän ahdistuksesta kastuneita hiuksiamme ja sanoo: ”Lapseni, minä en koskaan hylkää sinua, en koskaan.” Se on oikeastaan koko Raamatun ydin. Jumala ei hylkää syntisiä, vaan rakastaa meitä. Tuhlaajapoika-kertomus kuvaa tätä kauniisti. 

Ihmiset kysyvät, miksi kaikki paha on maailmassa, jos kerran Jumala on olemassa. Se on siksi, että Jumala on jostain syystä antanut Saatanalle mahdollisuuden rellestää maailmassa. Mutta se kestää vain rajallisen ajan.
Ilmestyskirjassa kerrotaan, miten peto lopulta murskataan. Tiedemies Pascal sanoi 1600-luvulla, että ”on hullutusta olla uskomatta Jumalaan, jos on pienikin mahdollisuus, että hän on olemassa”. Maailma tarjoaa meille ajallista hyvää, kuten muinoin Rooman senaattoreille, kun he irstaudessaan makasivat Rooman kylpylöissä. Sillä hyvällä ei kuitenkaan ole mitään ikuisuusarvoa. 

Äitini oli agnostikko ja sanoi minulle joskus, että minä vain näyttelen kristittyä. Se oli surullista kuulla, sillä elämäni ei aina ole kirkastanut Kristusta. Eräs uskova ihminen oli äidin tukena, kun hän sai sytostaattihoitoa päivää ennen kuolemaansa. Voitteko kuvitella, mitä äiti teki? Hän oli huutanut useaan otteeseen ”Jeesus auta, Jeesus auta!”. Kun näin äidin ruumiin, en tiennyt tästä mitään. Näin vain tyhjän kotelon, josta sielu oli poistunut. Vasta myöhemmin kuullessani tapahtuneesta tajusin, että äiti sai mummon esirukousten takia kohdata ”ryövärin armon”. 

Me emme voi kuitenkaan laittaa toivoamme ryövärin armoon. Meidän kannattaa tulla ristin juurelle jo tänään. Silloin synnit, joita olemme tehneet, muuttuvat veriruskeista villanvalkoisiksi. Tämä on oikeastaan jokapäiväinen prosessi. On elämämme tärkein asia nöyrtyä Jeesuksen eteen ja sanoa: ”Herra auta, en voi itsessäni mitään.” Ja Herra vastaa: ”Se on täytetty!”

Henrik Arvidsson

Hämeenlinna