Kadonneen jäljillä

RV-lehdessä lanseerattiin noin vuosi sitten Tuntematon kuva -palsta. Kolmossivun alareunassa julkaistavasta palstasta on tullut nopeasti suosittu. Mikään muu lehden sisällöistä ei ole vuosiin synnyttänyt lähellekään vastaavaa määrää kontakteja lukijoiden kanssa.

Palsta on synnyttänyt rinnalleen Tunnistettu kuva -palstan, johon on koottu lukijoiden havaintoja kuvista. Kuvien tunnistaminen on helpottanut hiipuvan yleisönosaston toimittamista. Joku saattaa muistaa, että vielä muutama vuosi sitten Lukijalta-palsta oli aukeaman kokoinen ja sivuille oli viikkojen jono.

Nykyisin vajaan sivun kokoaminen on haastavaa, ja yleisönosastolla eletään viikoittain kädestä suuhun. Kehitys noudattelee yleistä trendiä: ihmiset tuovat nykyisin näkemyksiänsä esiin sosiaalisessa mediassa, eikä hidas lehtimedia oikein pärjää keskusteluareenojen kilvassa.

Tuntematon kuva -palsta syntyi vahingossa. Vuosi sitten jouluna lehdessä julkaistiin aukeman kokoinen, humoristiseksi tarkoitettu juttu, jossa esiteltiin erilaisia ryhmäpotretteja, joiden henkilöistä oli vähän tai ei lainkaan tietoa. Jutussa seurakuntakenttää vuosikymmeniä kiertänyt, hiljattain eläköitynyt Aikamedian aluepäällikkö Sauli Manninen tunnisteli toimituksen pyynnöstä kuvista henkilöitä.

Tapahtui jotain ennakoimatonta: seuraavina viikkoina lukijoilta tuli toimitukseen runsaasti puhelimitse, sähköpostilla ja kirjepostina täydennyksiä Mannisen tunnistuksiin.

Viikoittaiselle kuvantunnistustuokiolle tuntui olevan selvä tilaus.

Paljastus kulisseista: toimitus ei ole aina aivan niin tietämätön tuntemattoman kuvan taustoista tai henkilöistä, kuin mitä palstan saatetekstistä voisi päätellä. Vähintäänkin olisi mahdollista nopeastikin saada seurakuntakentän veteraaneilta kuvista valistuneita arvauksia.

Lukijalle halutaan kuitenkin tarjota bongaamisen ja paremmin tietämisen ilo. Palstan suola on myös se, että kuvista saadaan toisinaan toisistaan eriäviä tunnistuksia.

Palstalle on tietoisesti valittu hivenen humoristinen sävy. Sellaistahan vanhojen kuvien selailu parhaimmillaan on: hymähdellään haikeina ajan kulumiselle ja naurahdetaan eri aikakausien tyypillisyyksille. Muistetaan, miten jokin hattu, kampaus tai rukoushuone joskus oli uusinta uutta, ja kuinka sen vanhanaikaisuus nyt suorastaan korostuu.

Humoristisuuden ohella tuntemattomien kuvien äärellä tulee usein myös hieman surumielinen olo. Kuvissa ihmiset ovat yleensä reippaita ja tuntuvat elävän elämänsä parhaita aikoja. Nyt nuo ainutlaatuiset hetket tulevat jälkipolvien silmien eteen tuntemattomina, unohduksiin vaipuneina.

Kuvissa on myös paljon henkilöitä, joita kukaan ei enää muista. Nousee mieleen vanha sanonta: ihminen kuolee kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran silloin, kun oma maallinen vaelluksemme päättyy, ja toisen kerran silloin, kun täältä poistuu viimeinenkin, joka tunsi meidät.

On lohdullista tietää, että on eräs, joka tuntee jokaisen. Eräs, jolle ei ole olemassa tuntemattomia kuvia tai ihmisiä. Jokaisen meistä hän on nimeltä kutsunut, ja jokaista hän katsoo taivaallisen Isän sunnattomalla rakkaudella.

Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on Aikamedian lehtien toimittaja.