Anna lamppuni palaa myös

Eräänä syysiltana olin mieheni ja koirani kanssa lenkillä kodin lähellä. Kun koira etsi pissapaikkaa, katselin aikani kuluksi naapuritaloja. Katseeni pysähtyi erään talon yläkerroksen ikkunaan; ihan kuin tulenlieskat olisivat loimottaneet lasin takana.

Katselimme ikkunaa alaviistosta eri kulmista ja tulimme siihen tulokseen, ettei mikään kynttilä voi palaa niin suurella liekillä. Päätin käydä selvittämässä asian, jotta en joutuisi lukemaan seuraavan päivän lehdestä jonkun naapureista kuolleen häkämyrkytykseen. Pääsin rappukäytävään, nousin portaat ylös (tulipalovaaran takia en tietenkään käyttänyt hissiä) ja soitin sen huoneiston ovikelloa, jonka laskeskelin olevan oikeassa kohdassa.

Jouduin soittamaan monta kertaa, ennen kuin oven avasi nainen kylpytakki päällä.

– Mitä sä täällä oikein häiritset! hän tiuskaisi.

Olisinpa osannut vastata jotain sykähdyttävää, kuten ”tulin pelastamaan henkesi”, mutta valitettavasti olen sitä tyyppiä, joka menee kiukkuisista ihmisistä niin hämilleen, että alkaa hätäpäissään käyttäytyä ystävällisesti. Olin suorastaan anteeksipyytävä, ihan kuin olisi rikollista soittaa ihmisen ovikelloa, joka on kuitenkin juuri sitä tarkoitusta varten ovenpieleen ruuvattu. Vasta jälkeenpäin alkoi suututtaa; teki mieli palata sanomaan, että kun seuraavan kerran näen hänen asuntonsa olevan liekeissä, en osallistu asiaan muuten kuin tuomalla hiillosvaiheessa grillattavaa.

Olin siis soittanut väärää ovikelloa, mutta naapuriasunnossa tärppäsi. Oven avannut nainen tajusi puolesta lauseesta, mitä tarkoitan.

– Tule katsomaan! hän sanoi heti ja ohjasi minut olohuoneeseen.

Ja tosiaan: ikkunalaudalla nökötti nuotiota imitoiva koriste-esine, jota tuli ei kuluttanut, vaikka se oli liekeissä. Vähältä piti, etten riisunut kenkiä jalastani ja peittänyt kasvojani.

Nainen ei kokenut käyntiäni häirintänä vaan oli ilahtunut huolenpidosta. Hän pohdiskeli, mahtaako koriste johtaa muitakin harhaan. Näin olikin, sillä jo astuessani ulko-ovesta huomasin vähän matkan päässä miehen, joka oli jäänyt töllistelemään ikkunaa kulmat kurtussa. Kävin selittämässä, mistä oli kyse, ennen kuin hän ehti soittaa hätänumeroon.

Kokemus osoitti sen, ettei auttamisyrityksistä aina tule yksiselitteisesti hyvä mieli. Niissä voi tulla myös nolatuksi ja väärinymmärretyksi. Jos huonoja kokemuksia kertyy, voi kyynistyä ja päätyä toteamaan, että antaa olla sitten – palakoot lähimmäiset asunnoissaan kuin noidat rovioilla, minä huolehdin vain omista asioistani. Tuskin kertomus laupiaasta samarialaisesta olisi niin koskettava, jos mukiloitu mies olisi vaikkapa purrut auttajaansa tai haastanut tämän jälkikäteen oikeuteen, koska tämä oli sitonut haavat väärin.

Kommelluksista huolimatta uskon siihen, että hyvään pitää pyrkiä, vaikka riskinä olisi typerältä häiriköltä näyttäminen. Onneksi leikkinuotion omistajan ystävällisyys hoiti sieluni haavoja, ja lisää onnistumisen kokemuksia saimme vielä samana iltana ruokakaupassa, kun mieheni huomasi hyllyssä viimeisen käyttöpäivän ohittaneita kalapullia ja ilmoitti niistä henkilökunnalle. Tunsimme itsemme varsinaisiksi naapuruston supersankareiksi – niin kauan kuin me asumme kulmilla, väki on turvassa niin koriste-esineiltä kuin ruokamyrkytyksiltäkin.

Säde Loponen