Kohti kovaa ydintä

Ei hän vielä 60-luvulla mitenkään erityisesti mieleen jäänyt. Samalla tavalla tuli telttaan kuin muutkin, soitti hanuria ja saarnasi. Alakoulupoikana imeskelin heinänkortta ja toivoin, että löytäisi nopeasti aamenensa. Hätäinen hän oli. Saapui pää märkänä Seinäjoen suunnasta ja sinne heti viimeisen kuorolaulun jälkeen lähti. Hän näytti vanhalta, vaikka jälkeenpäin on käynyt ilmi, että oli vain parikymppinen.

Seuraavaksi tapasimme Virtain Kisapirtillä. Yritin saada Yli-Vainion salkunkantajalta kommentteja johonkin julkaisuun, mutta ei siitä mitään tullut. Hän oli jotenkin haluton ja vaikeapuheinen, minä nuori ja massakokouksen hengestä ja väkimäärästä hämmentynyt.

Vuosia myöhemmin Seinäjoella kuulin hänen juoksevan ja saunovan kuin heikkopäinen ja hiihtävän melkein kuin Mieto. Samassa tallissa operoivat kaikki muutkin helluntailiikkeen paikalliset nimimiehet perheineen. Yli-Vainio oli kuollut, mutta supersaarnaajan lähin mies kiersi kenttää minkä ennätti osoittaakseen, ettei herätys ainakaan hänen laiskuuteensa sammu. Autot vaihtuivat muutaman vuoden välein.

1980-luvun lopulla vierailin hänen kotonaan kysymässä tyttärensä kättä. Takavuosien hätäisyys ja haluttomuus olivat hävinneet ja juttu polveili sinne tänne niin, etten saanut suunvuoroa. Toisella yrittämällä menin asian ytimeen heti kynnyksellä. Ei tullut virheetöntä pakettia, mutta molemmin puolin ilmeisen hyvä diili ja sivutuotteena luja veljeys kättelijöiden kesken.

Silloin tällöin ihmettelin, miten tyytyväinen ihminen voi olla kakkosena: Yli-Vainion ladunavaajana Suomessa ja lähetyskentillä ja Klimenkon aisaparina Venäjällä. Ehkä hän ei haluakaan keulille tai koe olevansa siellä kotonaan. Kaudet vastuullisimmissa saarnaviroissa ovat jääneet lyhyiksi ja hautautuneet evankelistan kutsumuksen alle. Ehkä kyse on siitä, että hän on kuuliainen kutsujalleen ja eteläpohjalaiseksi mieheksi harvinaisen nöyrä.

Puhujana hän on ihme. Miten on mahdollista, että mies joka ei ole kirjoittanut postikortillista ehjää tekstiä, tarjoilee kolme varttia priimaa evankeliumia tai raamatuntulkintaa? Miten mies, joka lähti rippikouluikäisenä Nurmon sahalta Lapin erämaihin, puhuu paremmin tai ainakin syvällisemmin kuin Walesin maisterit ja kirkon teologit.

Pointti on siinä, että hän keskittyy ytimeen eikä sepittele täytetarinoita. Hän tietää olevansa vahvoilla, kun puhuu vain sen, minkä on Jumalalta saanut eikä jää muistelemaan saati liioittelemaan, miten salit täyttyivät tai astmaatikko sai avun. Kaikesta päätellen hän myös tuntee omat heikkoutensa: jos eksyt kertomaan juttuja, ne polveilevat pitkiksi ja kansa alkaa haukotella; jos pitäydyt Jumalan rakkaudessa, sovituksessa ja armossa, kriittisempikin kuulija saa hengenravintoa ja ajankäytölleen vastinetta.

Viime vuosina on käynyt ilmeiseksi, että asfalttimaratonit ovat vaihtuneet verkkaiseen pyöräilyyn eivätkä kirkkaimmat valot rukoushuoneissakaan enää osoita kohti. Askel on varovainen ja toinen korva on poissa pelistä. Silti katse on kirkas ja mieli tyyni: hyvä näin ja vielä parempaa edessä.

Alpo Renko täyttää 70 vuotta 28. maaliskuuta 2016.


Keijo Leppänen

Kirjoittaja on espoolainen uutisankkuri, joka on kuulunut päivänsankarin perhepiiriin pian 30 vuotta.