Karismaattisuus voidaan löytää uudelleen
Viime vuosisadan alun kielilläpuhumiskokemukset muun muassa Los Angelesin Azusa-kadulla synnyttivät helluntailiikkeen. 1960-luvulla toinen aalto toi karismaattisuuden muihinkin kirkkokuntiin, ja 1980-luvun kolmas aalto synnytti uusia karismaattisia seurakuntia.
Näiden maailmanlaajuisten liikehdintöjen rinnalla on ollut paikallisempia karismaattisia herätyksiä, kuten helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion vaikutus Suomessa 1970-luvulla. Vaikka tässä herätyksessä oli varmasti puutteensa, se koettiin laajasti positiivisena ja voimaannuttavana ilmiönä.
Ylivainiolaisen herätyksen jälkeen Suomen karismaattisia herätyksiä, kuten 1990-luvun puolivälin ”nauruherätystä” ja myöhempää Nokia Missio -liikehdintää, ovat leimanneet teologinen kiistely ja johtajien lankeemukset, vaikka monet ovat saaneet myös niiden kautta hengellistä hyvää elämäänsä.
Useimpia suomalaisseurakuntia rakentaa nyt sukupolvi, joka ei itse ole elänyt karismaattisen herätyksen ajassa. Azusa-kadun herätyksen ja ylivainiolaisuuden voimaannuttavasta karismaattisuuden traditiosta on pahimmillaan tullut traditionalismia – kuin virtaviivainen auto, jota kovasti kiillotetaan ja vahataan mutta josta on bensa loppunut.
Karismaattisia kokemuksia vaalitaan juhlapuheissa, mutta ihmiset elävät pettymyksessä ja jopa syyllisyydessä, koska oman elämän todellisuus näyttää erilaiselta.
Pakotettu, väkinäinen ja etäinen karismaattisuus ei tunnu edes houkuttelevalta.
Jokaisen sukupolven tulisi saada kokea oma helluntainsa omalla tavallaan. Jotta karismaattisella kokemuksella on merkitystä, se pitää saada löytää, kokea ja määritellä itse. 1900-luvun alun karismaattinen teologia oli osin erilaista kuin aiempina vuosisatoina. Azusa-kadun karismaattisuuskin muuttui vuosien myötä, ja esimerkiksi ajatus kielilläpuhumisesta ”lähetystyökielenä” hylättiin pian.
Vaikka aikaisemmat sukupolvet voivat antaa suuntaa ja intoa löytää Pyhän Hengen kokemuksia, niitä ei voi kanonisoida seuraavalle sukupolvelle.
Aikamme keski-ikäiset ja nuoret rakentavat kristillistä identiteettiään osin eri aineksista kuin aiemmat sukupolvet. He hylkäävät isille tärkeitä asioita ja löytävät jotakin uutta. Myös karismaattisuuden voi löytää tuoreena osaksi omaa identiteettiä. Voisiko esimerkiksi eri kristillisten perinteiden tunteminen avata uudenlaisia rikkauksia karismaattisuuteen? Tällöin se ei keskittyisi liikaa kysymykseen siitä, olenko puhunut kielillä vai en. Tai voisiko lähetystehtävään keskittymällä nähdä Pyhän Hengen kasteenkin uudessa valossa?
Tästä löytyy esikuvia myös Suomen helluntailiikkeen historiasta. Kun karismaattinen kokemus alkaa tuntua omalta, se ei jää yksityiseen elämään piiloteltavaksi, vaan se leviää ja voi tarttua muihinkin.
Karismaattisessa hengellisyydessä on enemmän rikkautta kuin sukupolvemme on vielä nähnyt.
Tero Järventausta
Kirjoittaja on IK-opiston opettaja. Teksti on julkaistu aiemmin Ristin Voiton verkkosivuilla.
2/2019
