Älä odota herätystä

Helluntailaiset uskovat herätykseen: me laulamme siitä, me saarnaamme siitä ja me rukoilemme sitä. Liikkeemme on syntynyt herätyksestä niin Amerikan mantereella kuin koto-Suomessakin. Kuitenkin joskus herätyksen odottaminen on yhteistä vastuun pakenemista.

Herätys tarkoittaa yleensä kahta asiaa. Sen ensimmäinen merkitys on, että ihmiset ovat kiinnostuneita evankeliumista ja tunkevat sisään seurakuntiin ovista, ikkunoista ja pistorasioista. Toinen merkitys on, että mukaan tulee intoa, ihmeitä, merkkejä ja johnwimbereitä.

Yleisesti siis herätys on sitä, että Jumala tekee jotakin siistiä ja ihmisiä tulee uskoon.

Minä toivon herätystä. Minä haluan, että ihmiset tulevat uskoon ja Jumala toimii. Kuitenkin olen ajoittain huolissani herätyspuheistamme, jotka joskus ovat enemmän todellisuuden pakenemista kuin kristillistä todellisuutta.

Herätyksen odotuksesta tulee helposti jumalallinen ”yksi lääke joka vaivaan” -ratkaisu. Me pidämme huolta siitä, että rukoilemme herätystä ja Jumala pitää huolta seurakuntamme tavoittavasta työstä joskus tulevaisuudessa. Silloin voimme ummistaa silmämme siltä, saavutammeko oikeasti ketään nyt tai viiden vuoden päästä.

Suuri herätyksen väärinymmärrys on siinä, että saisimme jotenkin takaisin 50-luvun (tai 1800-luvun) Suomen luterilaisen yhtenäiskulttuurin, jossa kansa tunsi Raamattunsa, vastusti homoliittoja ja kunnioitti pappia.

Tämä kulttuuri on kuitenkin kuopattu, eikä ole merkkejä, että se olisi nousemassa haudastaan – tai ainakaan sen varaan ei voi laskea. Moni kristitty ajattelee, että me voimme pistää päämme syvemmälle kilpikonnakuoreemme ja rukoilla kammiossamme. Sitten voimme joskus tirkistää ulos – ja katso! – maailma on muuttunut entiselleen ja voimme jatkaa uskonelämäämme kuten silloin ennenkin.

Maailma on mitä on ja kehittyy siihen suuntaan kuin kehittyy. Meidän tulisi olla hereillä sen suhteen, mitä yhteiskunnassa on tapahtumassa, ja erityisesti sen osalta, miten meidän tulee elää uskollisesti Jumalalle kohtaamissamme tilanteissa.

Eivät homoliitot, muut uskonnot, ateismi, postmodernismi, transsukupuolisuus tai tieteisusko katoa pois naapurustoistamme kielillä rukoilemalla tai silmät sulkemalla. Eilinen ei tule huomisen puvussa meitä vastaan, joten tehtävämme ei ole parkua pimeyttä vaan löytää yhdessä ratkaisu, miten kohdata tämän päivän ihmiset ja miten kasvattaa lapsemme elämään valona tässä ajassa, ei menneessä.

Olemmeko valmiita kohtaamaan ihmisiä ja heidän ongelmiaan herätyksen massauskoontulojen aikana, jos emme ole valmiita siihen nyt?

Jos emme ole valmiita sateenkaarilippuun kietoutuneisiin, läpilävistettyihin piikkikaulapantaveijareihin ensi sunnuntain jumalanpalveluksessamme, emme ole valmiita heihin herätyksen tiimellyksessäkään. Emme ole valmiita kulkemaan heidän vierellään heidän kasvuprosesseissaan, jos emme nyt näe heitä ensisijaisesti ihmisinä, Jumalan kuviksi luotuina.

Parhaimmillaan ajatus herätyksestä saa meidät rukoilemaan ja tekemään työtä, ei tuijottamaan tessalonikalaisten kanssa pilviä. Ei siis odoteta herätystä, vaan eletään herätyksessä.

Markus Mäenpää

Kirjoittaja on isä, seurakunta-aktiivi ja teologian jatko-opiskelija.