Sotalesken loputon odotus

Jorma Heiskanen syntyi Mikkelin maalaiskunnassa vuonna 1914 taidemaalari Toivo Heiskasen ja Jenny Heiskasen esikoispoikana. Viisi vuotta myöhemmin perheeseen syntyi toinenkin poika, joka kuitenkin menehtyi kuristustautiin vajaan kolmen vuoden ikäisenä.

Vajaan vuoden kuluttua tästä Toivo-isään iski lentävä keuhkotauti. Hän kuoli tammikuussa 1923. Yksinhuoltajaksi jäänyt äiti uurasti kovasti pienen perheensä toimeentulon hyväksi.

Jenny-äidin aherruksen ansiosta ja todennäköisesti myös kyläläisten myötävaikutuksella nopeaälyinen Jorma lähetettiin kouluun Mikkelin lyseoon. Täältä hän valmistui vuoden 1933 toukokuussa luokkansa priimuksena ja pääsi Helsingin yliopistoon opiskelemaan teologiaa.

Sotilaspastoriksi Kollaalle

Talvisodan syttyessä Jorma Heiskanen oli 25-vuotias vasta yliopistosta valmistunut isänmaallinen nuori mies. Usko Jumalaan oli hänelle kaikki kaikessa.

Marraskuussa 1939 Heiskanen määrättiin konekiväärijoukkoihin Laatokan pohjoispuolelle Suojärvelle. Sieltä hän siirtyi pian sotilaspastoriksi talvisodan legendaariselle taistelupaikalle Kollaalle, joka sijaitsi Laatokan pohjoispuolella.

Sotilaspastorina Heiskanen liikkui myös etulinjassa, jossa käytiin kaikista tiukimmat taistelut. Upseerina hän oli tietoinen siitä, että jos pastori pelkää ja liikkuu vain rintamalinjan takana, sotilailta ei heru arvostusta.

Heiskanen onnistui kuitenkin voittamaan sotilaiden luottamuksen. Myös kuuluisa kovanaama luutnantti Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”, pyysi häntä juttelemaan ”poikiensa” kanssa. Heiskanen mainitsee hänestä myös rintaman päiväkirjassaan 22.12.1939:

”Pientä lumipyryä. Oli oiva päivä pistäytyä etumaastossa kahvilla Juutilaisen luona. Hetki ennen tuloani oli sirpale tehnyt kankaaseen metrisen repeämän. Siitä huolimatta Kauhu oli loistavalla tuulella, makasi vuoteessaan ja luki jännitysromaania. Aina väliin suhahti luoti teltan yläosan läpi. Hänen kylmäpäisyydessään riitti ihmeteltävää…

Jouluna Juutilaisen komppanian asemista kuului väkevä veisuu. Enkeli taivaan soi. Virttä säesti Kollaan eturinnettä pyyhkinyt vihollisen konekiväärituli. Lempinimensä Marokon kauhu Juutilainen oli lunastanut jo ennen sotaa palvellessaan viisi vuotta  Muukalaislegioonassa.”

Avioon talvisodan keskellä

Jorma ja Enni Heiskanen menivät naimisiin 7. tammikuuta 1940 talvisodan pauhun keskellä. Kahta päivää ennen vihkimistä nuoret olivat käyneet ostamassa sormukset kellosepänliikkeestä Tainionkoskelta. Matka sinne taitettiin reellä.

Vihkitilaisuudessa sulhanen, pastori Jorma Heiskanen siunasi ensin neljä sankarivainajaa, jotka kaikki olivat Hiitolan poikia. Sen jälkeen hän piti saarnan. Lopuksi tilaisuudessa luettiin kuulutukset: ”Avioliittoon kuulutetaan ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran pastori, reservin vänrikki Pentti Jorma Heiskanen ja ylioppilas neito Elna Maria Kiiskinen.”

Heidät vihittiin samalla paikalla, jossa hetkeä aikaisemmin oli ollut neljä valkoista arkkua.

Sulhasella oli päällään hänen asepukunsa ja morsiamella tummansininen leninki. Lämmittämättömässä kirkossa mekon alla olivat villahousut, ja vilua karkottamassa yllä oli myös villatakki. Siitä huolimatta kylmä puistatti nuorta morsianta.

Hääyön jälkeen pappilassa leikittiin sokkoa ja hippaa.

Katoaminen ja kirje rintamalta

Jorma Heiskanen oli ennen jatkosotaa määrätty tiedotuskomppaniaan. Kesäkuun lopussa 1941 hän oli siirtymässä sotilastovereidensa kanssa Savonlinnasta Imatralle ja matkalla kohti Ensoa.

Heiskanen kulki Ensoon johtavaa tietä joukon ensimmäisenä. Äkkiä sotilaat joutuivat venäläisten tulituksen kohteeksi. Muut vetäytyivät tulituksessa ojanpohjia myöten taaksepäin, mutta Heiskanen loikkasi vieressä olevaan metsikköön. Hänen toverinsa luulivat, että Heiskanen kiertää myöhemmin omia aikojaan takaisin, mutta näin ei käynytkään. Miehestä ei näkynyt jälkeäkään.

Hieman ennen katoamistaan Heiskanen oli ennättänyt kirjoittaa kirjeen puolisolleen Ennille. Kirje päättyy sanoihin:

”Minä olen kovin täällä muistellut Teitä kaikkia, ennen kaikkea tietysti Sinua, oma Kultaseni. –– Minä suutelen Sinun silmiäsi, pientä nykerönenääsi ja suutasi – kovasti monta kertaa. Ole rauhallinen ja rohkea, oma pieni vaimoni. Jumala siunatkoon ja varjelkoon Teitä kaikkia. Jääkää Hänen rauhaansa.

Oma Jormasi.

JK. Kenttäposti toimii jälleen.

Käytännön muistanet.

Osoitteeni: 1104. PkP.5.

Käytä sitä pian!”

Lukuisista etsinnöistä huolimatta Jorma Heiskasen ruumista ei koskaan löydetty. Tuoreen lesken Enni Heiskasen suru oli syvä. Avio-onnea oli ehtinyt kestää vain puolitoista vuotta.

Enni odotti miestään loppuun asti

Enni Heiskanen oli palavasti rakastunut upseeriinsa. Katoamisilmoituksen jälkeenkin hän jaksoi toivoa ja uskoa, että hänen puolisonsa vielä palaisi – tai hänet yllättäen löydettäisiin. Uudestaan ja uudestaan Enni lähetti tiedusteluja, mutta ne eivät johtaneet tulokseen. Jorma Heiskasta jäi kaipaamaan myös hänen pieni poikansa Jouni.

Enni odotti miestään palaavaksi koko loppuikänsä eikä avioitunut enää uudelleen. Hieman ennen Ennin kuolemaa hänen lapsenlapsensa Marjo Heiskanen kirjoitti ylös isoäitinsä ”kenttäpostin” kaatuneelle miehelleen:

”Meillä on Sinun kanssasi kokonaista kolme lastenlasta ja lapsenlapsia jo viisi––. Jorma, kohta nähdään. Kohta minä tulen luoksesi, rakas mieheni, minä, Sinun ikivanha pikkuinen vaimosi.

Tiedätkös Sinä, että Sinulle on kertynyt suuri perhe. Toivon, että sen tiedät––. Elämä nyt vain meni näin, näin sen sallittiin mennä. Makaamaan vain pystyn ja odottelen kovasti loppumatkaa luoksesi––. Kultainen mieheni, levätään yhdessä rauhassa aivan kohta.”

Käytettyjä lähteitä:

M. Heiskanen: Kollaan kenttäpapin tarina. (Siltala, 2012.)

J. Heiskanen: Kenttäpappina Kollaalla. (WSOY, 1. painos 1941 ja 3. painos 1989.)

M. Heiskasen haastattelut

Tarja Lappalainen

Mikä on sotilaspastori?

Sotilaspastorit kuuluivat sota-aikana puolustusvoimien kenttäorganisaatioon. He huolehtivat hartaushetkien pitämisestä, sielunhoidosta ja vainajien huollosta.

• Sotilaspastorit olivat arvoltaan upseereita.

• Sotilaspastorin tehtävänä oli johtaa kaatuneiden evakuoimiskeskusta, jossa sotilaat ja  lotat pesivät ruumiita, siistivät ja laittoivat ne kuntoon kotiin kuljetusta varten.

• Sotilaspastorin tehtäväksi jäi myös ilmoittaa kotiväelle surusanoma kaatuneista. Tämä  välitettiin usein vainajan oman kotiseurakunnan papin kautta, joka kävi henkilökohtaisesti kertomassa sen lähiomaisille.

• Suomalainen järjestelmä, jossa kaatuneet saatetaan kotiseutunsa multaan lepäämään, on ainutlaatuinen koko maailmassa. Muualla kaatuneet on yleensä haudattu taistelukentille.