Kadonnutta identiteettiä etsimässä

Itsenäisyyspäivän alla on hyvä hetki pohtia, mitä suomalaisuus meille merkitsee ja mistä meidän, suomalaisten, identiteetti muodostuu. Kun asiaa miettii yli kahdentuhannen kilometrin päässä kotoa asuvan ulkosuomalaisen näkökulmasta, kysymys saa ihan uusia ulottuvuuksia.

Äidinkieli on sydämen kieli

Yksi kansallisen identiteettimme ja samalla minuutemme keskeisistä elementeistä on oma  kieli. Ilman sitä ei suomalaisuutta tai suomalaista identiteettiä voisi olla olemassa. Vasta ulkosuomalaisena olen oivaltanut kunnolla, kuinka vahvasti kieli on sidoksissa minunkin identiteettiini. Eri kielissä on erilaisia tapoja rytmittää puhetta, ilmaista asioita ja käyttää sanoja tai äänenpainoja. Lisäksi nonverbaalisessa viestinnässä on suuriakin kulttuurillisia eroja. Me opimme kommunikoinnin perusmallit jo hiekkalaatikolla, ja kokemus on osoittanut, että kerran opittua on vaikea lähteä enää aikuisena muuttamaan.

Kielellä ja kielessä siis ilmaisemme keitä me olemme ja mihin ryhmään haluamme kuulua.  Oma kieli, äidinkieli, on sydämen, tunteiden, identiteetin ja ajattelun kieli. Ehkäpä se osaltaan selittää, miksi yllättäen kaupassa tai bussipysäkillä kohtaamani toinen suomalainen tuntuu automaattisesti ystävältä.

Identiteetti hukassa

Ulkomaille muuttaessani alku tuntui suurelta seikkailulta: ihmeteltävää, nähtävää, koettavaa ja opittavaa riitti. Elämäni uuden ajanjakson alkumetreillä en uhrannut ajatustakaan kotimaalleni saati sitten suomalaisen identiteetilleni – näin jälkeenpäin ajatellen taisin pitää niitä itsestäänselvyyksinä, jotka eivät katoa minnekään. Jossain vaiheessa realiteetit iskivät vasten kasvoja, ja uuden kielen tai tapojen oppiminen ei ollutkaan enää hauskaa. Jatkuva oman mukavuusvyöhykkeen ulkopuolella eläminen alkoi tuntua stressaavalta. Tuli päivä, jolloin huomasin hukanneeni osan omasta identiteetistäni – sen suomalaisen osan - jonnekin matkan varrelle. Ymmärsin, etten ole enkä tule koskaan olemaankaan täkäläinen, koska en ole kasvanut tässä maassa. Suomeenkaan en enää tuntunut sopivan, koska oma identiteettini oli muuttunut toisen kulttuurin vaikutuspiirissä eläessä. Juurettomuuden tunne nosti päätään, ja lopulta en kokenut kuuluvani oikein minnekään.

Juuret juurettomalle

Kipuilu juurettomuuden keskellä synnytti lohdullisen oivalluksen: vaikka sauna, sisu, Sibelius ja täkäläisten mielestä eksoottinen suomen kieli määrittävät edelleen merkittävän osan minuudestani, jopa suomalaisuutta tärkeämpi identiteettini peruspilari on Taivaan kansalaisuus. Näin sen tulisi ollakin jokaisen kristityn kohdalla: me olemme keitä me olemme, koska identiteettimme on Kristuksessa. Valitettavasti taivaan kansalaisuuden hukkaaminen arjen paineiden keskellä on yhtä helppoa kuin omien juuriensa kadottaminen ulkosuomalaiselle. Keskitämme helposti kaiken energiamme töihimme, taloudenpitoon, perheisiimme tai ystäviimme ja muihin sinänsä arvokkaisiin jokapäiväisiin asioihin. Arjen tiimellyksessä unohdamme mistä olemme tulossa ja minne menossa. Kun hukkaamme Taivaan kansalaisuuden, katoaa myös olemassaolomme syvin merkitys.

Suomalaisina olemme onnekkaita: olemme epäilemättä yhden maailman parhaimman maan kansalaisia. Taivaan kansalaisina olemme vielä onnekkaampia: koko identiteettimme sekä tulevaisuutemme lepää Kristuksen varassa.


Kirsi Cultrera