Amerikkalaisen runoilijan täyskäännös

"Ah, enemmän kuin papit uskomme Jumalaan me, sinä ja minä, / Oi sielu, mutta emme rohkene leikitellä hänen mysteerillään.”

Edellä mainitun runon sommitellut Walt Whitman (1819–1892) oli 1800-luvun amerikkalaisen modernin runouden uranuurtaja. Whitman oli siitä erikoinen runoilija, ettei julkaissut elämänsä aikana kuin yhden ainoan runokokoelman nimeltä Leaves of Grass (suom. Ruohoa). Aikansa tapojen mukaisesti hän julkaisi teoksestaan useita laajennettuja versioita, viimeisimmän vuonna 1892.

Leaves of Grass -kokoelman modernit runot eivät seuranneet loppusointua tai muita perinteisen runokielen sääntöjä. Kun aikaisempi anglosaksinen runous erityisesti Englannissa tukeutui symboleihin, vertauskuviin ja uskonnolliseen mietiskelyyn, Leaves of Grass -kokoelman ensimmäiset laitokset korottivat lähinnä kehollisuutta ja aineellista maailmaa.

1850-luvulla Whitmanin suorapuheisuus katsottiin moraalittomaksi niin USA:ssa kuin Euroopassa ja hänet tuomittiin lähes täydellisesti. Vastustuksesta huolimatta Whitman pyrki koko elämänsä yhteen tavoitteeseen: päästä eräänlaiseksi USA:n kansallisrunoilijaksi. Hän kirjoitti Leaves of Grass -kokoelman ensimmäistä laitosta 11 vuotta ja uusia versioita 37 vuotta. Vuosikymmenien myötä teos sai yhä enemmän julkisuutta, lukijoita ja suosiota.

Runoilijan faneille lienee ollut melkoinen yllätys, että Whitmanista tuli vanhuudessaan arvomaailmaltaan varsin konservatiivinen. Runoilijan materialistinen näkemys maailmasta muuttui huomattavasti henkisemmäksi. Myös hengellinen ulottuvuus aukesi kirjailijalle vanhemmiten.

Hengellisyyden salaisuus

Leaves of Grass -kokoelman ydinajatukset muuttuivat useasti vuosikymmenien aikana. Kuoleman teemat kehittyivät kuolemattomuuden pohdiskeluksi. Tällöin myös Jumala ja Kristus astuivat mukaan uusiin runoihin, toisinaan jopa runohenkilöiksi, joiden kanssa kertoja kävi keskusteluja.

Kuolinvuoteellaan Whitman uskoi, ettei elämällä ollut merkitystä ilman yhteyttä Jumalan suunnitelmaan. Runoilija kuitenkin pidättäytyi loppuun asti ottamasta kantaa amerikkalaisten jatkuviin keskinäisiin uskonnollisiin riitoihin:

”Tappelevat uskonnot ja riitelevät koulukunnat saavat / väistyä sivummalle, en unohda niitä mutta jätän ne omaan / arvoonsa, minusta on hyvään ja pahaan, aion kaiken uhallakin puhua suoraan / hillitsemättä luontoani, koko olemukseni voimalla.” (suom. Markus Jääskeläinen)

Kuuluisissa sisällissotarunoissaan Whitman kirjoittaa koskettavasti Kristuksesta, jonka ruumis löytyy taistelussa kaatuneiden joukosta. Vaikka Whitman muotoili jumaluusoppinsa pitkälti kaunokirjallisuuteensa sopivaksi, kristilliset ainekset ponnahtavat jatkuvasti silmille kokoelman loppupuolella:

”Ajatus jumalasta kutistaa minut äkkiä / katso, sinä hallitset lempeästi taivaankappaleen kierron, / sinä asetat Ajan ja hymyilet tyynesti Kuolemalle, / sinä varustat yltäkylläisyydellä mittaamattoman Avaruuden.” (suom. Arvo Turtiainen)

Whitmanin on huomattu ammentaneensa myös muoto-oppiaan suoraan Raamatusta. Raamatun runouden avoin tyyli ohjasi häntäkin riimittömän runon sepittäjäksi. Raamatulliset tekstit (etenkin Salomon Korkea veisu) ovat olleet runoilijan lähdeteksteinä myös sisällöltään.

Vaikka Walt Whitmanista ei tullut amerikkalaisten kansallisrunoilijaa, hänen runoutensa on ohittamatonta. Klassikon asemasta kertoo sekin, että amerikkalaiset nykyrunoilijat ja kirjallisuudentutkijat ottavat edelleen voimakkaasti kantaa Whitmanin runouden sisältöihin ja esteettiseen arvoon.


Jari Olavi Hiltunen

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kirjallisuuskriitikko.