Ihmisen sydän toisessa ihmisessä

Sisaruudesta, menetyksistä, kuolemasta ja yksinäisyydestä kertova Sara Saarelan uusi romaani kulkee suurten kysymysten kanssa kovien tuntojen äärilaidalla. Lukija kysyy väistämättä, millainen elämänkokemus tarvitaan näin tummien tapahtumien käsittelyyn. Luonnollinen selitys olisi vahva ammatillinen tausta ihmisten auttamisessa tai omakohtainen
raastava selviytymistarina. Tämän kirjan kohdalla ei liene kyse kummastakaan.

Kirja on selkeästi kaunokirjallinen teos, jossa ilmaisun tyyli ja laatu kannattelevat johdonmukaisesti tapahtumien kulkua. Tekstin taso ja kansien tyylikäs grafiikka antavat mahdollisuuden tavoitella keskimääräistä laajempaa lukijajoukkoa. On vain eduksi, että kirjailijan kynä ei ole liian paksu eikä ajatus liian raskas. Pimeässä on parempi edetä pienin kevein askelin suuria sanoja vältellen.

Hengellisiä teemoja juoneen yhdistävissä romaaneissa on usein paljon tahtoa ja sanomisen paloa, mutta tekstin tyyli ja laatu ylittävät vain rimaa heilutellen kustantamiskynnyksen. Saarelan kirjaa lukiessa ei tarvitse tuskailla tekstin kömpelyyden kanssa. Parhaimmillaan kirjan päähenkilön, Mimmin, sisäiset keskustelut ahdistuksen, perusturvan puutteen ja menetetyn sisaren kanssa yltävät proosan ja runon rajamaille.

Kirjan aihepiiri on kuitenkin niin rankka, että lukijan voisi useammin herättää jollakin voimalauseella – ”antaa päin näköä” herkän kerronnan keskellä. Muutamassa kohdassa kirjoittaja onnistuukin näin tekemään. Mimmin kuiskaus sijaisvanhemmille ”Onneksi Jumala ei antanut teille lapsia” pakottaa lukijan jatkamaan, vaikka yölamppu olisi muuten  ammumassa.

Reiluun sataan sivuun ei ole ahdettu liian monikulmaista kokonaisuutta, ja Mimmin rinnalla kirjan muut roolihenkilöt jäävät pieneen osaan. Sijaisvanhemmat kuvataan mustavalkoisesti kahdeksi pösilöksi. Heidän käytöksensä voi ehkä tulkita epäonnistumisen keskellä uupuneiden aikuisten avunhuudoksi. Kertomuksessa olisi mielenkiintoisia polkuja kirjan loppupuolella vierailevien henkilöiden kokemukseen ja tunteisiin. Esimerkiksi nuorisokodin hoitajan Fannyn näkökulmasta voisi kirjoittaa samaan teemaan jatko-osan.

Sara Saarelan teos ei painosta eikä sorru antamaan helppoja vastauksia. Kirjassa ei tarjoilla psykologisia selityksiä eikä uskonnollisia tuottavuushyppyjä. Asioista lausutaan juuri niin paljon kuin niistä elämän vajavaisuuden keskellä voidaan sanoa.

Teos jättää jäljen lukijaan. Tärkein on usein vaikuttavinta lukea rivien välistä. Kirja rohkaisee niin kärsivää kuin rinnalla kulkijaa oman äänen kuulemiseen, omien kasvojen näkemiseen ja oman minuuden löytämiseen.

Ovelalla tavalla kirja herättelee katsomaan päin opittuja asenteita ja totuuksia. Olemme kaikki, pappien ja valkotakkisten kärkikolmio mukaan lukien, ajallamme avun tarpeessa. Tarvitsemme muistutuksen, että parhaat lääkkeet rakkauden, hyväksymisen ja kosketuksen puutteeseen ovat rakkaus, hyväksyminen ja kosketus.

Saarelan romaania ei ole lokeroitu etukäteen tyypitellylle lukijalle. Kirja ei ole nuorisoromaani, vaikka sen tulisi olla taustoihin katsomatta jokaisen murrosikäisen saatavilla. Kirja ei ole myöskään pienehköjen aktiivikristillisten piirien ajanvietelukemistoa. Se sopii kaikille ja erilaiset lukijat voivat löytää siihen oman kosketuskohtansa.

Niin kuin kasvot kuvastuvat vedessä, niin ihmisen sydän toisessa ihmisessä.


Timo Toivanen