”Ylistys ja palvonta ymmärretään usein väärin”

Kun Jouko Ruohomäki opetti aikoinaan Iso Kirja -opistossa, hän pani merkille, että erityisesti yksi aihe innosti opiskelijoita: jumalanpalvelus.

– Olen opettanut useista eri aiheista, mutta tämä näytti tempaavan kaikki mukaan. Jokaisella oli siihen kosketuspintaa.

Hän aikoi paneutua vapaakristilliseen jumalanpalvelukseen jatko-opinnoissaan, mutta tutkimuspolku johtikin kirkkohistorian puolelle. Eläkkeellä hän palasi vanhan kiinnostuksenkohteensa pariin, minkä tuloksena syntyi syksyllä julkaistu teos, Kutsu ylistämään ja palvomaan (Aikamedia). Ruohomäen tausta kirkkohistorian tutkijana näkyy teoksessa. Tekstistä avautuu jatkumo Vanhan testamentin ajoista alkuseurakunnan kautta reformaatioon ja lopulta nykyaikaan asti.

– Jumalanpalvelus on Jumalan antama malli, joka nousee Raamatusta ja sen historiasta. Ihmisen ei tarvitse keksiä sitä itse, hän tähdentää.

Nimi velvoittaa

Ylistys ja palvonta ovat termejä, jotka Ruohom1äen mukaan ymmärretään helposti väärin tai vähintäänkin suppeasti. Edellinen mielletään usein tietynlaiseksi musiikkityyliksi, ja jälkimmäinen tuo monille mieleen epäjumalien palvonnan.

Palvonta on kuitenkin käsite, joka eri muodoissaan läpäisee koko Raamatun. Alussa on Jumalalle uhraava Israelin kansa, lopussa Ilmestyskirjan enkelit ja vanhimmat, jotka heittäytyvät valtaistuimen eteen.

Tilaisuuksien nimittäminen jumalanpalveluksiksi on tullut helluntaiseurakuntiin 1990-luvulta alkaen.

– Kokouksista puhuminen on perua niiltä ajoilta, jolloin haluttiin välttää kaikkea, mikä vie ajatukset kirkollisiin tapoihin. Nykyään asiaa katsotaan vähän toisella tavalla. Kirjani tarkoitus on tehdä uutta termistöä ymmärrettävämmäksi.

Ruohomäen mielestä uusi nimi edellyttää, että tilaisuuteen paneudutaan uudella tavalla. Olennaisinta on seurakunnan ymmärrys siitä, mistä jumalanpalveluksessa on pohjimmiltaan kysymys: Jumalasta.

– En kiistä määritelmää, jonka mukaan jumalanpalvelus on kaksisuuntainen, eli me palvelemme Jumalaa ja hän meitä. Jos kuitenkin ajatellaan, että Jumala palvelee meitä jatkuvasti ja me häntä 90 minuuttia sunnuntaisin, niin tuossa tilaisuudessa kaiken pitäisi lähteä siitä, että Jumala on keskipisteessä. Hän on meidän yleisömme.

Tilaa yllätyksille

Helluntailiikkeessä on karsastettu kaavoja, ja Ruohomäki puhuukin mieluummin jumalanpalveluksen rakenteesta. Sisääntulo, rukous, laulu, saarna, uhrinkanto ja lähettäminen ovat kaikissa kristillisissä kirkoissa tunnettuja jumalanpalveluksen elementtejä, joskaan vapaakristillisissä perinteissä niiden paikka ei ole yhtä sidottu kuin vanhoissa kirkoissa.

Protestanteilla saarna on tärkeä osa jumalanpalvelusta. Ruohomäen mukaan se voi korostua liikaakin.

– Menneiden vuosien helluntaikokouksissa saarna oli keskus ja kaikki muu täytettä siinä ympärillä. Kokonaisuutta ei aina otettu huomioon; kokouksen johtaja saattoi kysyä, onko jollakin mielessä laulu, ja sitten laulettiin jotain, mikä ei yhtään sopinut tilaisuuden henkeen.

Historian kannalta ajateltuna kaikki helluntailaisessa jumalanpalveluskulttuurissa on lainattua. Suomalaiseen helluntailaisuuteen vahvasti vaikuttanut T. B. Barratt toi siihen vaikutteita metodismista ja Lewi Pethrus baptisteilta.

Ominta on spontaanius, joka saattaa osallistujasta riippuen tuntua vapauttavalta tai pelottavalta.

– Kun olin Turussa pastorina 1990-luvun alussa, jotkut pitivät johtamistani rukouskokouksista juuri tästä syystä, mutta jotkut sanoivat, etteivät halua tulla, koska Ruohomäki laittaa heidät rukoilemaan ääneen. Kyllähän sen niin pitäisi olla, että ennen jumalanpalvelusta pastori kysyy luvan ihmisiltä, joiden toivoo tulevan esiin.

Pyhän Hengen johdossa toimiminen ei tarkoita mielijohteiden seuraamista vaan tilanteiden aistimista ja kykyä joustaa.

– Helluntaihistoriasta löytyy tilanteita, joissa saarnaaja on saattanut jättää saarnaamatta, kun Pyhä Henki on tehnyt jotain odottamatonta. Suunnitelmien muuttamisella saatetaan jopa kerskailla, koska se nähdään merkkinä Pyhän Hengen johdosta. Pastorin ei kuitenkaan tarvitse korostaa kuulijoille sitä, jos hän on saanut saarnaansa uuden idean edellisenä yönä.

Ruohomäki toivoo, että jumalanpalveluksissa kuultaisiin enemmän henkilökohtaisia todistuspuheenvuoroja, muitakin kuin perinteisiä uskoontulokertomuksia.

– Seurakuntalaisia voi kannustaa kertomaan vaikka siitä, miten Jumala on auttanut menneellä viikolla. Saarnaajan kannattaa kysyä etukäteen, haluaako joku valmistella muutaman minuutin puheenvuoron aiheesta, josta on tulossa saarna. Meillä on seurakunnissamme valtava kertomusarsenaali, jota emme osaa hyödyntää.

Vaikka suunnittelu on tärkeää, on hyvä jättää tilaa sille, jos joku saa profetian tai ilmestyksen ja haluaa kertoa sen muille.

– Kyllä joskus tuntuu, että saisi olla myös ihan spontaania rukousta, ei nyt kesken saarnan mutta ennen tai jälkeen. Että löytyisi uskallusta, kun Pyhä Henki niin vaikuttaa.

Lapsetkin ehtoolliselle?

Nykyään mietitään paljon sitä, millaisessa jumalanpalveluksessa ihmiset viihtyvät. Onko viihtymisellä väliä, jos kyse on Jumalan palvomisesta?

Ruohomäen vastaus on myöntävä.

– Jumalanpalvelusta ei tehdä ihmisille, mutta ihminen viihtyy luonnostaan, kun hän pääsee osalliseksi tapahtumista ja ymmärtää, mitä tekee. Tämän vuoksi kritisoin niin sanottuja ylistyslauluja: en aina osaa tai pysty laulamaan niitä. Haluan laajentaa ymmärrystä siitä, että ylistys on kokonaisvaltainen jumalanpalvelusta ohjaava ja kantava teema, ei erillinen osionsa.

Ruohomäki puhuu mieluummin tilaisuuden johtajasta kuin juontajasta.

– Jumalanpalveluksen johtajan tehtävä on äärimmäisen tärkeä. Toivon että johtajat miettisivät tarkkaan, miten saadaan kaikki mukanaolijat todellisesti mukaan. Jumalanpalvelukseen ei mennä katsomaan esitystä vaan osallistumaan.

Kun tilaisuuden rakenne on riittävän tuttu, seurakuntalaiset pääsevät mukaan ja pysyvät mukana loppuun asti. Tuttuus ei tarkoita kaiken toistumista samanlaisena. Luovuutta voisi Ruohomäen mukaan käyttää enemmänkin esimerkiksi draaman ja runojen muodossa. Myös uusia lauluja voi tuoda mukaan, kunhan ne esitellään osallistujille eikä niitä ole liikaa yhdellä kertaa.

Alkuseurakunnan jumalanpalveluksessa ehtoollinen oli keskeinen osa kokoontumista, ja Ruohomäki soisi niin olevan edelleen.

– Alkuseurakunnan kokoontuminen rakentui ehtoollisen ympärille, kun taas meillä ehtoollinen on vain kerran kuussa ja sille varataan lyhyt aika tilaisuuden lopusta. Seurakunnallisten toimitusten sisältöä tulisi syventää. Nyt ei ole ihan varmaa, ymmärtävätkö kaikki ehtoollisen tai kasteen merkitystä.

Lasten vieminen pyhäkouluun ehtoollisen ajaksi ei Ruohomäen mielestä ole viisasta.

– On toinen kysymys, pitäisikö lapsille antaa ehtoollista vai ei, mutta ainakin heidän pitäisi saada olla läsnä.

Kuka

Jouko Ruohomäki
» opetusneuvos, kirjailija
» ollut lähetystyössä Thaimaassa
» jäi eläkkeelle Iso Kirja -opiston apulaisrehtorin toimesta vuonna 2006
» väitteli teologian tohtoriksi Suomen helluntailiikkeen historiasta vuonna 2014


Säde Loponen