Vuosi maahanmuuttajan kengissä

Saana Pusan mielestä englantilaisessa koulukulttuurissa on sekä hyviä että huonoja puolia. - Oli kiva, ettei tarvinnut joka aamu miettiä, mitä pukisi päälleen. Alakoulussa oli yksi päivä, jolloin kouluun sai mennä omilla vaatteilla, mutta siitä piti maksaa hyväntekeväisyyteen. Yllättävän moni maksoi. Kuva: Johannes Pusa
Saana Pusan mielestä englantilaisessa koulukulttuurissa on sekä hyviä että huonoja puolia. - Oli kiva, ettei tarvinnut joka aamu miettiä, mitä pukisi päälleen. Alakoulussa oli yksi päivä, jolloin kouluun sai mennä omilla vaatteilla, mutta siitä piti maksaa hyväntekeväisyyteen. Yllättävän moni maksoi. Kuva: Johannes Pusa
Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin Saana Pusan perhe valmisteli muuttoa Englantiin, Carlislen kaupunkiin. Juha-isää oli pyydetty lähetysjärjestö Operaatio Mobilisaation äänen, kuvan ja multimedian kansainväliseen tuotantotiimiin, OMNIvisioniin. Sonja-äitiä odotti vuoden opintovapaa ja Saanaa ja isoveljeä Johannesta opiskelu paikallisessa koulussa englannin kielellä.

Nyt Saana istuu perheen olohuoneessa Kangasalla ja muistelee Englannin-vuotta monenlaisin tuntein.

– Olihan se aika jännittävää, kun kaikki oli niin erilaista kuin Suomessa. Oli koulupuvut, kouluruuasta piti maksaa, kaverit ja opettajat olivat uusia ja varsinkaan aluksi en ymmärtänyt kaikkea puhetta.

Saana tietää kohdanneensa Englannissa juuri sellaisia kulttuurieroja, joita kaikki maahanmuuttajat kohtaavat. Hän arvostaakin kotimaata ja täällä opiskelua nyt aivan eri tavalla kuin aikaisemmin.

– Yläkoulun aloitus tänä syksynä ei jännittänyt enää ollenkaan. Koulu tuntuu nyt niin helpolta, kun sitä voi käydä omalla äidinkielellään ja siellä on paljon kavereita.

Outoa käytöstä vai ilkeyttä?

Erityisesti kavereita kolmetoistavuotias Saana ei pidä enää itsestäänselvyytenä. Hän kertoo olleensa aina sosiaalinen ja viettäneensä lähes päivittäin vapaa-aikaa läheisimpien koulukavereiden kanssa.

– Suomessa mulla on aina ollut kiva luokka. Ilman kavereita koulussakin olis paljon tylsempää.

Viimeisen toteamuksen Saana joutui huomaamaan todeksi ulkomaanvuotensa aikana. Pian englantilaiseen kouluun mentyään hän alkoi ihmetellä luokkatovereiden outoa käytöstä. Aluksi kieli tuotti vaikeuksia ja tilanne oli muutenkin niin uusi, ettei Saana tajunnut joutuneensa kiusaamisen kohteeksi. Ikävät tilanteet, seurasta pois sulkeminen ja ilkeät huomautukset, alkoivat kuitenkin toistua.

– Yhden kerran luimme tunnilla kirjaa ja vilkuilin luokkakaveriini päin. Hän sanoi, että ”älä tuijota mua”. Välitunnilla hän tuli seisomaan eteeni eikä päästänyt mua ohitseen.

Välituntisin tyttöporukka tuntui lähtevän uutta oppilasta karkuun. Saanalle selvisi myös, että porukan ”kingi” jopa kielsi muita tyttöjä olemasta hänen kanssaan. Joskus Saana onnistui kuitenkin juttelemaan erään tytön kanssa, ja tämä lupasi tulla kylään koulun jälkeen. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun kaveri jätti yhä uudelleen tulematta.

Ikävät tilanteet aiheuttivat paljon mielipahaa, ja kouluun lähteminen alkoi tuntua vaikealta. Saanan äiti yritti selvitellä tilannetta opettajan kanssa, mutta tämä ei ottanut sitä vakavasti.

– Opettaja sanoi vain, että ”älä oo niitten kanssa”. Ei sellainen paljoa auta, Saana miettii.

Tietämättömyys synnyttää ennakkoluuloja

Saana itse pohti kiusaamisen syitä.

– Mietin, että mitä sellaista oon tehnyt, että mulle pitää olla ilkeä. En osannut aluksi puhua kovin hyvin englantia, joten ehkä kiusaajat luulivat, että olen ujo tai outo.

– Pohdin myös, että olikohan niillä kotona vaikeeta tai oliko niitä itseään joskus kiusattu.

Mitä ilmeisimmin syyksi riitti kuitenkin pelkästään se, että Saana oli ulkomaalainen. Useimmat englantilaiset eivät näyttäneet tietävän, missä ja millainen maa Suomi on, ja se näkyi ennakkoluuloina.

– Yksi tytöistä sanoi, että hänen äitinsä oli kieltänyt häntä tulemasta meille sisälle. Minä en myöskään saanut mennä hänen kotiinsa, mutta ulkona saimme leikkiä yhdessä, Saana kertoo.

Ilmeisesti luokkatoverit eivät myöskään käsittäneet, etteivät suomalaiset puhu englantia äidinkielenään.

– Huomasin sen, kun siirryin yläkoulun puolelle ja alettiin opiskella saksaa. Sanoin yhdelle tytölle, että mulle englannin puhuminen on vähän kuin teille saksan puhuminen. Se näytti olevan hänelle uusi tieto.

Lohduttavat Raamatun sanat

Vaikeimpina hetkinä vanhempien kanssa puhuminen auttoi. Yhden keskustelun jälkeen Saanan mieleen nousi Raamatusta jae Ps. 23:4. Hän ei muistanut sen sisältöä mutta avasi Raamatun ja luki: ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”

– Pari kertaa tein myös niin, että otin kännykän sekoittajalla Raamatusta päivän jakeen. Usein tuntui siltä, että jae oli tarkoitettu juuri siihen hetkeen. Yhden kerran tuli esimerkiksi kohta: ”Siellä missä on aarteesi, siellä on sydämesi.” Tajusin, että mun tärkein aarteeni on taivaassa.

Myös rukous kantoi silloin, kun ei olisi huvittanut lähteä kouluun. Saana kertoo rukoilleensa joka aamu, että päivä menisi hyvin. Erityisenä rukousvastauksena mieleen on jäänyt tutustumispäivä englantilaiseen yläkouluun.

– Oltiin rukoiltu etukäteen sen puolesta, ja koko päivän ajan musta tuntui, etten ollut siellä yksin, vaan Jumala oli mun mukana.

Pikkuhiljaa alkoi rukousvastauksia tulla myös kavereiden muodossa. Ensin Saana tutustui koulun musikaaliprojektissa rinnakkaisluokalla olevaan tyttöön. Sitten seurakunnasta löytyi pari vuotta nuorempi maahanmuuttajatyttö.

Shizzlen perhe oli kotoisin Intiasta. He olivat asuneet Englannissa jo niin kauan, että hän puhui englantia tosi hyvin.

Ystävyys on iso asia

Kaikkein paras ystävä tuli kuitenkin suomalaistaustaisesta Lenasta, jonka perheeseen Pusat törmäsivät vaellusretkellä luonnonpuistossa vajaan tunnin ajomatkan päässä kotoaan. Kohtaaminen ”keskellä ei mitään” oli niin yllättävä, että Saana pitää sitä Jumalan johdatuksena.

– Lena kävi eri koulua kuin minä mutta asui vain parin kilometrin päässä meistä, joten pystyimme näkemään ainakin kerran viikossa.

Hyvän ystävän löytyminen oli iso asia. Saana uskoo, että koko ulkomaankokemus olisi ollut aivan toisenlainen ilman tuota ystävyyssuhdetta.

– En ollut aikaisemmin tajunnut, miten kurjaa on olla ilman kavereita, hän pohtii.

Kokemuksen myötä Saana osaa asettua aikaisempaa paremmin myös maahanmuuttajien asemaan. Yhdessä äitinsä kanssa hän on selvitellyt, löytyisikö hänen kotiseurakuntansa Tampereen vapaakirkkoseurakunnan maahanmuuttajatyön parista omanikäistä tyttöä, jolle Saana voisi olla kaveri.

– Jos luokalleni tulisi maahanmuuttaja, kysyisin heti, että ”mikä sun nimesi on, missä oot syntynyt ja millaista siellä on?” Jos vaikuttaisi siltä, että hän haluaisi ystävystyä, ehdottaisin,  että näkisimme myös vapaa-ajalla.

– Tiedän nyt, miltä niistä tuntuu, jotka ovat yksin tai kiusattuja. Siksi haluan olla ystävä myös toisille.


Elina Rautio


34/2016Sateet

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja