Vapaakristillisiä seurakuntia mukaan sairaala- ja surutyöhön

Vapaakristillistä sairaalasielunhoitoa mietittäessä on Ari Urhosen mielestä tärkeää ymmärtää, että siinä ei olla profiloimassa niinkään oman seurakunnan työtä vaan auttamassa lähimmäistä - Kun luottamus on rakennettu, paikallisella tasolla voi syntyä hyvääkin yhteistyötä. Kuva: Juha-Pekka Niemelä

Ari Urhonen oli harjoittelujaksolla sairaalassa, kun hän kohtasi sielunhoitajan roolissa erään vakavasti sairaan potilaan. Potilas oli omasta mielestään tullut elämässään hyvin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi uskovaisten ihmisten taholta ja halusi purkaa pahan olonsa Urhoselle.

– Menin siinä tilanteessa lukkoon ja koin itseni todella avuttomaksi. En osannut sanoa muuta kuin, että tulisin seuraavana päivänä uudelleen häntä katsomaan, ja sitten lähdin pois. Tuntui todella typerältä olla tekemättä mitään, mutta jälkeenpäin ajattelin, että se oli ehkä ainut oikea tapa toimia siinä tilanteessa. Seisoin hiljaa hänen sänkynsä jalkopäässä ja kuuntelin. En puolustellut enkä selitellyt.

Seuraavana päivänä Urhonen kohtasi yllätyksen. Mennessään tapaamaan kyseistä potilasta uudelleen, hän kohtasi iloisen henkilön, joka sanoi päässeensä taakkansa yli.

– Minun osani oli ollut vain se, että otin todella tuskaisen palautteen vastaan ja myötäelin sen.

Koulutusta tarjolla

Yli kolmekymmentä vuotta hengellisessä työssä toiminut Urhonen kävi vuosina 2003–2005 läpi Lapuan hiippakunnallisen sairaalasielunhoidon kaksivuotisen koulutuksen. Viisi viime vuotta hän on ollut mukana Suomen vapaakristillisen neuvoston sairaalasielunhoidon toimikunnassa ja viimeiset kaksi vuotta toimikunnan puheenjohtajana.

Toimikunnan tarkoituksena on muun muassa välittää tietoa ja mahdollistaa yhteys niiden vapaakristillisten seurakuntien työntekijöiden välillä, jotka ovat käyneet läpi luterilaisen kirkon sairaalasielunhoidon koulutuksen. Koulutus aukeni heille vuonna 1995, ja sen on käynyt läpi nyt toistakymmentä työntekijää.

Tavoitteena työn virallistaminen

SVKN:n hallituksen alaisuudessa toimiva sairaalasielunhoidon toimikunta on tehnyt menneinä vuosina töitä sen eteen, että vapaakristilliset kirkkokunnat voisivat joskus virallisesti osallistua sairaalasielunhoitoon kirkon tasavertaisena kumppanina.

– Kun luterilainen kirkko aikanaan avasi koulutuksen työntekijöillemme, sen tarkoituksena oli antaa heille ensisijaisesti mahdollisuus kehittää omaa sielunhoitotyötään ja samalla avata yhteisiä pelisääntöjä sairaalapastorien kanssa toimimiseen.

– Tarkoituksena ei ollut niinkään ottaa meitä tasavertaisesti mukaan sairaalasielunhoitotyöhön niin, että joku meidän työntekijöistämme voisi esimerkiksi hakea sairaalapastorin virkaa.

Luterilaisissa seurakunnissa on viime aikoina pohdittu sairaalapastorien virkojen vähentämistä vedoten ”taloustilanteen heikentymiseen ja mahdollisen sote-uudistuksen todennäköisesti mukanaan tuomaan hoitopaikkojen yksityistymiseen”.

– Monimuotoiselle yhteistyölle on varmaan tarvetta ja mahdollisuuksia tulevaisuudessa, kunhan vapaakristillisiltä yhteisöiltä löytyy henkilöresursseja ja halua panostaa tähän merkitykselliseen työhön.

Sairaalapapin työtä arvostetaan

Tutkimusten mukaan 85 prosenttia suomalaisista ajattelee, että sairaalapapin läsnäolo on hyvä tai erittäin hyvä asia. Suomessa on tällä hetkellä noin 120 sairaalapappia, ja vuosittain he keskustelevat yli neljänkymmenen tuhannen potilaan kanssa, minkä lisäksi tuhansia keskusteluja pidetään myös läheisten ja hoitohenkilökunnan kanssa.

KotimaaPro-nettijulkaisu uutisoi aiheesta 12. kesäkuuta. Uutisen mukaan HUS-kuntayhtymän alueen osastonhoitajille suunnattu laaja kysely osoitti, että ”myös sairaalan henkilökunta kokee sairaalapappien läsnäolon ja heidän tarjoamansa kokonaisvaltaisen henkisen tuen erittäin tärkeäksi sekä potilaiden että henkilökunnan näkökulmasta”.

Seurakunnat aktiivisiksi

Seurakuntien olisi Urhosen mielestä tärkeää suunnitella myös oman työn piirissä olevien sairaiden kohtaamista. Sairauteen ja menetyksiin liittyvät hyvin läheisesti myös suru ja sen kohtaaminen. Myös sillä saralla on aktivoitumisen tarvetta.

Hyvä esimerkki seurakuntaaktiivisuudesta tällä alueella on Urhosen mielestä Joensuussa jo kolme kertaa järjestetty sururyhmä, joka on esillä tämän RV:n surutyön liitteessä. Urhonen rohkaisee vapaiden suuntien seurakuntia käynnistämään paikallisia sururyhmiä yhteistyössä luterilaisten seurakuntien kanssa.

Kyky kestää kielteisiä tunteita

Ari Urhosen mielestä vapaakristillisissä seurakunnissa sielunhoidollinen ymmärrys on viime vuosikymmenien aikana ilahduttavasti lisääntynyt.

– Aina on ollut halua auttaa, mutta hengelliset kysymykset on haluttu keskusteluissa tuoda esiin liian nopeasti. Aina ei ole osattu ottaa riittävästi huomioon sairaan omia lähtökohtia.

Aito kohtaaminen syntyy Urhosen mielestä sitten, kun auttaja oppii kuuntelemaan.

– On rohkeutta olla sielunhoitajana avuton ja olla tekemättä mitään. Meillä on yleensä tarve selittää asioita pois, vaikka selityksiä ei kaikkiin asioihin yksinkertaisesti ole.

Sielunhoitajalla tulisi myös olla kykyä vastaanottaa kielteisiä tunteita. Loppujen lopuksi suru tai sairaus tai jokin muu kriisi elämässä vie erittäin syvien kysymysten äärelle, jossa myös Jumala-suhde joutuu punnittavaksi.

– Syntyy epäilyä, kapinaa ja miksi-kysymyksiä, joihin ei aina tarvita nopeita tai varsinkaan mustavalkoisia vastauksia.

Uskon valtava voimavara tulee esille siinä vaiheessa, kun apua tarvitseva on sitä valmis vastaanottamaan.

– Jumalan olemassaolo ja läsnäolo ovat kristillisen sielunhoidon ja surutyöskentelyn korvaamaton perusta. Hänellä on lohdutusta, rohkaisua ja sanoja, joita hän Pyhän Hengen kautta tuo tilanteeseen, joka voi muuten olla kestämätön.

– Sellaista apua ei saa mistään inhimillisestä tiedosta, niin merkittävää kuin se voikin olla.

Se, miten usko Jumalaan saa muotonsa ja miten sitä ruvetaan sanoittamaan, riippuu yksilöistä. Saattaa olla paljon muita asioita, jotka on pakko käsitellä ensin, ennen kuin henkilö on valmis puhumaan suhteestaan Jumalaan. Niin kuin alun kertomuksessa kävi.