Seurakunnissa pallotellaan, tulisiko tukea maahanmuuttajien itsenäisiä seurakuntia vai pyrkiä auttamaan heitä suomalaisten joukkoon – "Iso oivallus vielä saamatta"

23.9.2023 | Anssi Tiittanen 

Kysymys, tulisiko maahanmuuttajien omia itsenäisiä seurakuntia edistää vai tulisiko maahanmuuttajia kannustaa integroitumaan olemassa oleviin kantasuomalaisten seurakuntiin, aiheuttaa hiljaista päänvaivaa niillä paikkakunnilla, joilla maahanmuuttajia on tullut mukaan seurakunnan toimintaan. 

– Mielestäni tässä kysymyksessä ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta, Helluntaikirkon monikulttuurisuusasiantuntija Juha Lehto sanoo. 

Pääosin Lehto katsoo, että olemassa oleviin seurakuntiin integroituminen on prosessi, johon tulisi pyrkiä. 

– Aiemmilta vuosikymmeniltä meillä on hyvä kokemus suomalaissiirtolaisten muodostamista omista seurakunnista Ruotsissa ja muissa maissa. Ne tavoittivat myös muita siirtolaisia hyvin. 

– Seuraavien siirtolaissukupolvien saavuttaminen on kuitenkin hankalaa. Jo nyt on Suomessa nähty, että maahanmuuttajaperheiden nuorille vanhempien seurakunta ei aina tunnu enää omalta. Nuoret ovat usein jo hyvin suomalaistuneita, ja vanhempien kotimaan meininki voi tuntua kaukaiselta, Lehto kuvailee. 

– Ja jos nuori ei pääse kontaktiin seurakunnan kantaväestön nuorten kanssa, seurakunta jää helposti kokonaan. 

Helsinkiläisen Kontulan Metrokappelin johtava pastori Tomi Kuosmanen kannattaa mallia, jossa kahden maahanmuuttajasukupolven kanssa edettäisiin kaksilla rattailla. 

– Ensimmäisellä sukupolvella on tarve ja oikeus kokoontua yhdessä. Heillä ei selvästikään ole riittävästi yhteyttä suomalaisten jumalanpalveluskulttuuriin, ja he tarvitsevat omia seurakuntia ja ryhmiä. 

– Tulee kuitenkin asettaa tavoite, että toinen sukupolvi olisi jo yhtä kantasuomalaisten kanssa. Tätä toteutetaan jo nyt lapsi- ja nuorisotyössä. 

Kuosmanen nosti esiin maahanmuuttotilanteen nopeaa muutosta pääkirjoituksessa kolme viikkoa sitten (RV 36). 

Yksi keskeinen integroitumiseen kytkeytyvä haaste liittyy johtajuuteen. Ovatko esimerkiksi vanhimmistot saaneet ympärilleen näkymättömän aidan, eikä maahanmuuttajataustaisia paimenia osata ottaa niihin mukaan? 

– Yksi syy tällaiseen voi olla yksinkertaisesti se, että vanhimmistoissa on ihmisiä, jotka eivät osaa englantia kovin hyvin, Juha Lehto arvioi. 

– Jos henkilö puhuu sujuvasti Suomea, mukaan on ainakin helpompi päästä. 

Tomi Kuosmanen toteaa haasteena, ettei englantikaan aina riitä. 

– Esimerkiksi afrikkalaisilla oma kieli on usein ranska. 

Monikulttuurisuuteen pyrkivä seurakunta joutuu Lehdon mukaan joka tapauksessa omaksumaan eri kieliä toimintaansa. 

– Ja muutos tässäkin alkaa seurakunnan johdosta. Sieltä se valuu myös toimintaan. 

Kielikysymykset muodostuvat helposti haasteellisiksi viikoittaisessa yhteisessä toiminnassa.  

Ihmisen tarvitsee saada ainakin pääosa julistuksesta ja keskusteluista omalla kielellään. Tämä mahdollistuu osin tulkkauksen avulla. 

Toisaalta kuulokkeet voivat muodostua henkisesti erottavaksi tekijäksi tilaisuuksissa. 

– Nykyisin kuulokkeet ovat usein langattomia, eli henkilö voi istua missä osassa salia vain, Juha Lehto kiittelee kehitystä. 

Välillä saattaa olla epäselvää, onko esimerkiksi seurakunnan ulkomaalaisten ryhmä aidosti osa seurakunnan toimintaa. Kieli nousee jälleen keskiöön. 

– Jos esimerkiksi kansainvälisen työn johdossa on ihminen, jolla ei ole vahvaa suomen kieltä, yhteys ja identiteetti voivat muodostua erillisiksi. Silloin joudutaan kysymään, onko kyse seurakunnan työstä vai onko kyseessä oma seurakuntansa, joka toimii suomalaisen seurakunnan yhteydessä, Lehto sanoo. 

Juha Lehto arvioi, että seurakunnan siirtyminen aitoon monikulttuurisuuteen vaatii aikaa. Kysymyksessä on todennäköisesti muutenkin laaja ja kokonaisvaltainen muutos yhteisössä. 

– Muutos on aina hankalampi, jos seurakunnan kulttuuri on muutoinkin ollut pidempään vailla päivitystä. 

Tomi Kuosmasen mukaan prosessissa otetaan eri puolilla varmaankin parhaimmillaankin ensiaskelia. 

– Edessä on tulevaisuus, joka näyttäytyy meille sellaisena, mitä emme tunne emmekä osaa. Varmasti olemme myös aikataulussa jäljessä.  

– Menemme kuitenkin uutta kohti, ja koko ajan avautuu uutta ja mielenkiintoista. Isoimmat oivallukset ovat vielä saamatta. Tulee luottaa, että meille näytetään, mitä meidän tulee tehdä. 

”Vanhimpana haluan auttaa seurakuntalaisia” 

Suomeen vuonna 2010 muuttanut pastori David Ghimere johtaa 25 ihmistä kokoavaa nepalilaisten kristittyjen ryhmää. Nepaly Fellowship kokoontuu Kontulan Metrokappelin yhteydessä. 

Ghimeren mahdollisuuksia tulla kutsutuksi seurakunnan vanhimmaksi on tunnusteltu viime aikoina. Eniten jo aikanaan Nepalissa pastorina ja nuorisotyöntekijänä toiminutta Ghimereä, 45, arveluttaa kieli. 

– En osaa suomea mielestäni riittävän hyvin. Vanhimpana minun tulisi pystyä auttamaan kaikenlaisia seurakuntalaisia, ja ilman kielen osaamista se voi olla vaikeaa, Ghimere pohtii. 

Ghimeren perheeseen kuuluu puolison lisäksi kaksi aikuistuvaa lasta. 15-vuotias poika on Ghimeren mukaan kotoutunut hyvin suomalaiseen seurakuntaan. 21-vuotias tytär taas on löytänyt paikkansa Jyväskylän helluntaiseurakunnan kansainvälisessä työssä.  

(AT)