Sari Essayah: Rohkeasti inhimillinen

Sari Essayah on levollisella tavalla sinut itsensä ja olemisensa kanssa. Tarinakin kulkee kuin omalla painollaan erikoisuuksia etsimättä. Se pistäytyy luontevasti urheilun huippuhetkissä ja poikkeaa Arkadianmäellä palatakseen Lapinlahdelle, mummolan lapsuusmaisemiin. Kaikkialla tuntuu kertoja olevan samalla lailla oma itsensä.

– Kaipa minä olen lapsuudessani omaksunut itselleni jonkinlaisen vastuunkantajan roolin, Sari Essayah toteaa kutsumuksensa kulkua pohtiessaan.

– Oppilaskunnassa ja urheilun parissa kotouduin varsin luontevasti kantamaan sekä henkistä että käytännön vastuuta.

Lapsuuttaan muisteleva Essayah ei innostu metsästämään ”virtahepoja” Lyyti-mummon olohuoneesta – tuvasta, jossa asuivat äiti ja mummo, ja tietenkin Liisa.

– Liisa oli mummoni kehitysvammainen ottotyttö. Pidin häntä, 17 vuotta itseäni vanhempaa, vaikkakin kuusivuotiaan tasolle jäänyttä naista, mieluummin isosiskona kuin tätinäni.

Liisan biologinen äiti oli sairastunut ja tyttöä oli palloteltu hoitopaikasta toiseen, kunnes Lyytimummo oli ottanut hänestä vastuun. Liisa ei oppinut lukemaan mutta korvasi monet puutteensa sosiaalisilla taidoillaan. Hän oli Sarille, ja Sarin perheelle, tavattoman tärkeä ihminen.

Mielellään arvoista puhuvana poliitikkona Essayah voisi rakentaa Liisa-siskosta tunteikkaan aasinsillan yhteiskunnalliseen keskusteluun ihmisen ja elämän arvosta. Hän jättää kuitenkin tilaisuuden käyttämättä. Perhe on perhe ja Liisa oli sisko – korvaamattoman arvokas omana itsenään. Rakkaita ihmisiä ei käytetä välineinä oman karriäärin taustoittamiseen ja omien päämäärien saavuttamiseen.

– Totta kai minulta joskus kysytään, miksi askaroin vammaisten asioiden parissa ja miksi vammaistyö on osa kutsumustani. Silloin puheeksi tulee se, mitä Liisan kautta olen ehkä oppinut. Muutoin perhe on perhe ja työ on työ. Kaikki ei siis ole kaupan edes politiikkaa tehtäessä.

Mummolan kasvatti

Sari Essayahin vanhempien tiet olivat eronneet hänen ollessaan pieni. Äiti sai Iisalmesta viran kieltenopettajana. Sari jäi hoitoon mummon luo, jonne äitikin pääsi linja-autolla viikonlopuiksi ja vapaapäivien viettoon. Maalaismaisemassa, lähinnä aikuisten ihmisten ympäröimänä, pieni tyttö etsi omat polkunsa. Hän tottui pärjäämään ja tulemaan toimeen omillaan.

– Ei minua urheilun pariin sen kummemmin patisteltu. Pyörällä polkaisin kahdeksan kilometriä Lippis-kerhon harjoituksiin kirkonkylälle. Mummo enemmänkin toppuutteli, kun isompana vedin lenkkareita jalkaan, vaikka ulkona satoi räntää: ”Mikä pakko sitä ihmisen on tuommoseen säähän …?”

Sari tunnustaa, että mummon puolittainen estely oli joskus se oikea motivaattori nuorelle urheilijatytölle. Se sisuunnutti tytön painumaan tuuleen ja tuiskuun säästä välittämättä.

Äidillä ei ollut tapana istua kisakatsomossa maaliviivalla jännittämässä. Sarin kokema tuki oli arkisen realistista.

– Kun kerroin harjoitusleireillä annetuista ravintosuosituksista, ruokapöytään ilmaantui vihanneksia ja salaatteja. Äiti tuki äitinä, ei niinkään urheilu-uraani, vaan minua tyttärenään.

– Kyllähän he mummon kanssa aina kyselivät kisamatkoista, mutta eivät läheskään aina muistaneet kysyä sijoituksesta mitään, Essayah naurahtaa.

Hänen voittaessaan Euroopan mestaruuden niinkin lähellä kuin Helsingissä katsoi äiti nekin kisat televisiosta. Sieltä näki kuulemma paremmin. Kun toimittajat kysyivät kotona Liisalta, miten Sarin menestys siellä koettiin, Liisa totesi: ”Välillä itketään ja välillä naaretaan!”

Turvallinen armo

Lapinlahden kyläteiltä on pitkä kävelymatka maailman huipulle. Todellisiin tuloksiin päästään useimmiten kaikessa hiljaisuudessa tehdyllä perustyöllä. Jotta tuollaista näkymätöntä työtä jaksaa tehdä, täytyy oman motivaation olla selvä.

– Tämä pätee niin urheiluun, seurakuntaan kuin politiikkaankin, Sari Essayah tiivistää.

Pyhäkoulujen ja kerhojen pitäminen kiinnostavat harvemmin suuria massoja, mutta juuri niillä saavutetaan useimmiten parhaat tulokset.

Essayah tunnustaa itse tottuneensa urheilumaailmassa tavoitteellisuuteen.

– Usein seisoin hämilläni korkeimmalla palkintokorokkeella, jos en ollut saavuttanut itselleni asettamaani aikatavoitetta. Toisinaan olin aidosti iloinen ja tyydyin mielelläni neljänteen tai viidenteen sijaan, jos koin päässeeni omiin tavoitteisiini.

Ajatus palaa seurakuntatyöhön ja siellä purtaviin vapaaehtoisiin. Sisäisen motiivin löytämistä ja sen tukemista tarvitaan siellä, missä toiminta perustuu pitkälti vapaaehtoisuuteen. Käskytyskulttuuri toimii sellaisessa yhteisössä huonosti, jos lainkaan.

Sari Essayah näyttää olleen kasvokkain myös sen kanssa, että tuo motivaatio voi muuntautua kaiken elämän ja ilon tappavaksi tyranniksi.

– Rippikoulussa opin helposti ulkoa, mitä armo on: Ansaitsematon Rakkaus Meidän Osaksemme. Mutta mitä se on käytännössä ja elämässä, se onkin sitten vaikeammin opittavissa, hän tunnustaa.

– Omavoimaisuuden murtuminen on ollut oma läksynsä. Jos ei voi heittäytyä armon kannatettavaksi, ei voi myöskään kokea sitä tyytyväisyyttä ja levollista iloa, jonka Jumala antaa ja josta terve kutsumustietoisuus kasvaa.

Sari ei piehtaroi ahdistuksen ahjoissa, mutta ajatusten takana on selvästi enemmän kuin mitä lehteen on tarpeen kirjoittaa. Ajatukset tuntuvat kokemuksen kautta elämään omaksutuilta. Sanat ja puhujan olemus alleviivaavat samaa sanomaa: armoon uskaltava uskaltaa myös inhimilliseksi, aitoon ihmisyyteen.

Politiikan koleat tuulet

– Poliittinen kulttuuri on muuttunut, Sari Essayah toteaa, eikä välttämättä riemuitse kaikista uusista ilmiöistä.

– Meillä on liikaa tahallista ja tarkoitushakuista väärinymmärrystä. Poliittinen manipulointi on vaarallista. Poliittisen puheen tulisi olla vastuullista niin, että jokainen puhuja kantaa vastuun sanomisistaan. Valitettavasti totuudellisuus on kärsinyt maassamme melkoisen kolauksen.

Essayah sivaltaa sanoillaan epäterveitä ilmiöitä, ei ihmisiä.

Populismia suosiva sosiaalinen media yksinkertaistaa kuvan politiikan tekemisestä. Asioita ei kuitenkaan todellisuudessa hoideta Facebookin peukutuksilla tai nokkelilla twiiteillä.

– Yhteisten asioiden hoitaminen on ennen muuta yhteistyötä, jossa suuret asiakokonaisuudet vaikuttavat toisiinsa. Julkisuus on koukuttavaa, mutta poliitikon työ ei  ole pyrkiä mediaan ja lööppeihin, Essayah napauttaa – ja palauttaa uudelleen mieliin puheen kaikessa hiljaisuudessa tehtävästä pitkäjänteisestä työstä.

– Minulle eduskunta on ennen muuta työyhteisö. Hyvässä työyhteisössä kannetaan huolta myös työtovereiden jaksamisesta. Ajallemme on tyypillistä, että kaikki pitää sanoa suoraan ja terävästi. Mutta oikeuttaako politiikka loukkaamaan toista tietoisesti?

Sari Essayah tunnustaa olevansa ajoittain huolissaan joidenkin ystäviensä jaksamisesta. Nimet jäävät hänen itsensä tietoon, mutta kasvot paljastavat, että huoli on aito.

– Kaikki ovat lähimmäisiä siitäkin huolimatta, ettemme aina jaa toistemme arvoja ja aatteita.

Tässä vaiheessa puheenvuoron saa se evankelista, joka Sari Essayah tiedostaa olevansa kaikkien tehtäviensä keskellä.

– Kertomus Sakkeuksesta on tuttu esimerkki siitä, mitä Kristuksen tunteminen saa aikaan. Se on kertomus yksilön muuttumisesta ja siitä, kuinka laajamittaiset vaikutukset sillä on ympäröivään yhteisöön, kun yksi ihminen oppii tuntemaan Jeesuksen.


Sari Essayahin 50-vuotisjuhla Lapinlahden Portaanpään kristillisellä kansanopistolla su 19.2. kello 13. Ilmoittautumiset 10.2. mennessä www.kd.fi/sariessayah50v. Mahdolliset muistamiset Fida ry:n kummilapsityölle: FI41 228 718 0000 5256, viite: 3 2100 6000 0002.

Kuka

Sari Essayah
» syntynyt 21.2.1967 Haukivuorella
» asuu Lapinlahdella
» perhe: aviopuoliso Robert Knapp ja kaksi tytärtä
» kauppatieteiden maisteri
» KD:n puheenjohtaja vuodesta 2016. Valittiin kansanedustajaksi 2003, KD:n puoluesihteeriksi 2007 ja Euroopan parlamenttiin 2009. Presidenttiehdokas 2012.
» urheilusaavutuksia: naisten 10 km:n kävelyn maailmanmestaruus 1993 Stuttgartissa ja Euroopan mestaruus 1994 Helsingissä; vuoden naisurheilija 1993 ja 1994. Lopetti aktiiviuran 1996.


Heimo Enbuska