Nuorison into ja osaaminen sytyttävät ja hoitavat
Opettaja Markku Sandberg muistaa syysloman ajan 25 vuotta sitten. Loman jälkeen vietettiin Aappo-Ville Sandbergin 15-vuotissyntymäpäiviä. Mukana oli iloa, mutta myös häivähdys ikuisuutta.
Vuoden 1994 syyskuussa koulut olivat hiljattain alkaneet, ja elämä rullasi eteenpäin totutulla tavalla.
Sandbergin perhe oli kotiutunut vuotta aiemmin Boliviasta, jossa Markku ja Raija olivat toimineet kahden vuoden ajan lähetyslasten opettajina suomalaisella koululla Sucressa.
Kaikki oli Suomessa alkanut hyvin, vanhemmat päässeet töiden makuun ja lapset löytäneet uudet koulukaverit ja harrastukset.
Ruska värjäili jo hiljalleen maantien varsilla puiden lehtiä. Vaasan helluntaiseurakunnassa Markku oli ottanut johtaakseen nuorisokuoron, joka oli syyskuisena lauantaiyönä kotiutumassa keikalta Toijalasta iloisissa tunnelmissa.
– Isä, katso mun kättä, Aappo-Ville tuli sanomaan Markulle bussin etuosaan.
Näytti siltä kuin veri huokostuisi ihon läpi. Kotona huomattiin, että jalassa näkyi samanlainen kohta.
”Tässä olen”
Sairaalassa Aappo-Villellä diagnosoitiin trombosytopenia, verihiutaleiden kato. Toimenpiteillä veriarvot saatiin paranemaan, mutta tilanteen pelättiin uusiutuvan.
Parin viikon päästä oltiin jälleen sairaalassa. Lääkärit sanoivat, että tilanne on vakava mutta ei toivoton. Aappo-Villeltä poistettaisiin perna, jossa verihiutaleet näyttivän tuhoutuvan.
– Viimeisinä viikkoinaan Aappo-Ville viestitti monin tavoin, että muutto taivaan kotiin on lähellä, Markku Sandberg sanoo.
Sitä hän oli sanonut jo kesällä bändikavereilleen: ”Minusta tuntuu, että olen meistä ensimmäisenä perillä.”
Se oli kovaa puhetta yhdeksäsluokkalaiselta. Myöhemmin se muuttui lohduksi isälle.
Torstaina 24. marraskuuta taistelu päättyi. Viimeinen rankka sisäinen verenvuoto vei Aappo-Villen lopullisesti rajan yli. Sairauden toteamisesta kesti vain kaksi kuukautta, kun kaikki oli yhtäkkiä ohi.
Markku Sandberg, 67, muistelee nyt surun syksyä.
– Kun Aappo sairastui, yritin ensin käydä Jumalan kanssa kauppaa.
– Uhkasin, että jos Aappo kuolee, lopetan nuorisokuorot, lopetan vanhimmistossa, lopetan kaiken. Olin varma, että Jumala pelästyy ja Aappo on pakko parantaa. Että Jumala ei pärjää, jos en ole mukana näissä hommissa.
Kun Aappo lähti taivaaseen, kaupankäynti loppui.
– Sanoin enää, että jos Herra vielä minua tarvitset, niin tässä olen.
Pohjalla usko ja sivistys
Palataan tarinassa taaksepäin. Markku Sandberg syntyi vuonna 1952 Porissa. Isä Alarik Sandberg muistetaan Satakunnan alueella pastorina, lasten ja nuorten leirien ja nuorisopäivien opettajana ja hengellisenä vaikuttajana.
Kodissa arvostettiin sivistystä. Markku löysi itsensä usein musiikin ja kuvataiteiden ääreltä. Opettajaksi hän opiskeli Raumalla, samassa opettajainkoulutuslaitoksessa Raijan kanssa.
Boliviaan perhe lähti vuonna 1991 kuusihenkisenä.
– Moni sanoi, että hulluja olette.
Kyllähän mukana Sandbergin mukaan olikin lievää vähämielisyyttä mutta myös selvää Jumalan johdatusta.
– Kun oli nuori, oli helppo lähteä luottavaisena ja vähän laput silmillä.
Pariskunta oli huomannut Ristin Voiton ilmoituksen opettajan töistä Boliviassa keväällä, ja jo heinäkuussa istuttiin lentokoneessa, jossa Bolivian-lähetit Pirkko ja Reijo Hänninen antoivat Sandbergeille pääosan perehdytyksestä alkavaan työhön ja kohdemaahan.
Sucressa kaikki sujui kuitenkin hyvin. Bolivian-vuodet sattuivat mukavimpaan lapsiperhevaiheeseen.
Lehtiä ja musiikkia
Aappo-Villen kuoleman jälkeen elämän perusasetukset menivät luonnollisesti uusiksi. Sandbergit eivät enää lähteneet lähetyskentälle, vaikka Markku kävikin lähetyskurssin IK-opistolla.
– Se oli myös monella tavalla hyvää aikaa. Olin aina haaveillut opiskelusta raamattuopistolla.
Opistosta ja Keuruusta muodostui lopulta työuran tärkeä näyttämö. Markku Sandberg muistetaan Ison Kirjan musiikinopettajana ja kuoronjohtajana sekä työjaksosta kustannusliike Aikamediassa musiikkipäällikkönä ja Jees- ja Real life-lehtien päätoimittajana. Sattuipa pirtaan myös Helluntainuori-liitteen toimittajan tehtävä Ristin Voitossa. Mainittakoon, että tämän jutun kirjoittaja on lähettänyt ensimmäiset lehdessä julkaistut nuorisokolumninsa aikanaan juuri Markku Sandbergille.
Nuorten rakkaus hoiti
Sandbergilla on ollut koko työuransa ajan kaksi suurta rakkautta: musiikki ja nuoret. Hän katsoo etuoikeudekseen, että on saanut pitkään toimia näiden kahden parissa.
Sydän alkoi sykkiä nuorisolle jo opettajan töiden myötä. Aappo-Villen kuoleman aikoihin nuorten luontainen yhteys ja rakkaus oli hoitavaa lapsensa menettäneille vanhemmille.
– Nuoret eivät pelänneet, vaan he kyläilivät meillä paljon. Suurimman surunkin aikana nuoret osasivat suhtautua tilanteeseen hyvin luonnollisella tavalla. Arvostan edelleen sitä läsnäolon taitoa, joka heillä oli.
Miksi opistokuoro loppui?
Sandbergit asuivat 20 vuotta Keuruulla, opistoa vastapäätä Pohjoisjärven vastarannalla. Ison Kirjan musiikkielämä tuli tutuksi reilun kymmenen vuoden aikana. Opettaja näki opistokuoron viimeiset loiston päivät ja myös hiipumisen kuluvan vuosikymmenen alkupuolella.
– Kun aloitin opettajana opistolla, peruskurssilla oli tavallisesti kuutisenkymmentä opiskelijaa, ja heidän joukossaan useita soittajia. Loppupuolella opiskelijoita oli parikymmentä, eikä heistä välttämättä enää kukaan soittanut mitään.
– Opiskelijoista ei yksinkertaisesti enää saanut sellaista kuoroa, joka takavuosina tuli tunnetuksi.
Sandberg aisti myös asenteiden hiljalleen muuttuneen seurakunnissa.
– Alussa kysyttiin innokkaina, että koska tulette meille. Loppua kohden oli yhä enemmän sitä, että jouduimme kolkuttelemaan, saisimmeko tulla seurakuntaan.
– Raha tuntuu olevan yhä tiukemmassa seurakunnissa, eikä kolehdeista noin vain riitä enää opistolle.
Opiston musiikin komeaksi joutsenlauluksi muodostui opiskelijoista koottu Almost there -yhtye, joka pysyi kasassa vuosia, levytti ja kiersi keikoilla ulkomaita myöten.
– Pääsimme kasvamaan ihmisinä ja uskovina. Porukka hitsautui hyvin yhteen, Sandberg muistelee.
”Olen alinta kastia”
Viimeisen jakson työurallaan ennen eläköitymistä vuonna 2015 Markku Sandberg teki Ison Kirjan opetustyön ohessa Keuruun yläkoulussa ja lukiossa opettaen musiikkia ja uskontoa – molemmat rakkaita aineita.
– Opettajana en tietenkään voinut olla mikään evankelista. Uskontotunneilla kuitenkin välillä lauloimme riparilauluja. Uskon, että siitä jäi moneen hyvä jälki.
– Ainakin joku sanoi, että tyhmä aine mutta kiva opettaja, Sandberg virnistää.
Sandberg havahtui tämän tästä nuorten parissa kytevään hätään ja yksinäisyyteen. Moni uskalsi avata elämäänsä pidetylle opettajalle.
Eläkkeelle siirtymisen myötä elämässä puhaltelivat uudet tuulet. Muutto Tampereelle oli yksi tärkeistä askeleista.
– Tämä oli sellainen eläkeläisten muutto. Meille kävi se tavallinen tarina.
Tyttäristä Vilhelmiina ja Tuulia ovat asettuneet perheineen Tampereelle. Nyt isovanhemmat ovat lähellä osana nuorten perheiden verkostoa.
– Olemme tykänneet asua täällä. Tampere on mukava kaupunki, ja seurakuntakin on todella hyvä.
Riina-tytär perheineen asuu Helsingissä.
Sandberg laulaa seurakunnan AMen-miesryhmässä.
– Meitä on toistakymmentä miestä laulamassa äänissä pienen bändin säestämänä, Sandberg sanoo ylpeyttä äänessään.
– Itse laulan kakkosbassoa, olen siis aivan alinta kastia.
Sandbergien Amurin kaupunginosassa sijaitsevan kerrostalokodin ikkunasta näkee Näsijärvelle.
Kodissa on esillä myös kuva Aappo-Villestä. Enon tarina on tullut tutuksi lapsenlapsillekin.
15-vuotiaana kuolleen nuoren miehen tarina elää, etenkin syksyllä, kun ruska loistaa jälleen kauniina, kuten 25 vuotta sitten.
Anssi Tiittanen
42/2019
Seurakunnan farsinkielisessä ryhmässä on sekä iranilaisia että afgaaneja, ja siksi ko...
A...
toimintakulttuuria ja sen mu...
