Missä menet, Suomen helluntailiike?

Viime vuosina muun muassa monissa lehtiartikkeleissa, konferenssien teemoissa ja Talvipäivien ohjelmissa on nostettu esiin huoli satavuotiaan helluntailiikkeen tilasta. Erityisesti on etsitty syitä herätyksen puuttumiseen ja jopa suoranaiseen jäsenmäärän laskuun.

Vaikka jäsenmäärän laskua ei voi verrata Suomen evankelis-luterilaisen kirkon  dramaattiseen jäsenkatoon, myös maamme helluntaiherätys on eittämättä tullut omassa kehityksessään tienhaaraan.

Tässä artikkelissa tuodaan esiin tilastotietoa herätysliikkeen tilasta erilaisilla mittareilla mitattuna sekä kirjoittajan omia subjektiivisia arvioita ja havaintoja niiden taustalla.

Onko huoli jäsenmäärän laskusta aiheellinen?

Kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin elettiin vielä niin sanotun ylivainiolaisen herätyksen loppumaininkeja, puhuttiin usein siitä, miten helluntailaisten määrä tulee ohittamaan pian ortodoksien määrän Suomessa. Vain muutamia vuosia tämän jälkeen voimakkaalla kasvu-uralla ollut jäsenkehitys kuitenkin pysähtyi, ja helluntailiike alkoi taantua.

Vaikka jäsenkato on ollut vielä melko pientä, huoli jäsenten vähenemisestä on erittäin aiheellinen ja ajankohtainen. Jos kastettujen määrä on jatkuvasti pienempi kuin seurakunnista erilaisista syistä poistuvien määrä, näköpiirissä on jäsenistön keski-iän nopea kasvu ja sen seurauksena jäsenmäärän väheneminen tästä ajasta ikuisuuteen siirtyneiden kautta. Niin paikallisseurakunnissa kuin koko helluntailiikkeen kohdalla on tapahtunut juuri se, mistä seurakuntakasvun tutkija tohtori Earl Baldwin varoitteli vuonna 1992 Iso Kirja -opiston Seurakunnan kasvu -seminaarin osallistujia. Hänen mukaansa yksi suurimpia vaaroja, joka voi kohdata seurakuntia, on niin kutsuttuun tasannevaiheeseen joutuminen. ”Sellaiseen joutuessaan seurakunnan johtajien tulisi mennä nopeasti Jumalan eteen ja rukoilla armoa, että seurakunta voitaisiin saattaa jälleen kasvu-uralle”, Baldwin totesi.

Linus J. Morris kuvaa seurakunnan elämänkaaren jakautumista neljään eri päävaiheeseen: A = syntymä, B = tasannevaihe, C = laskusuunta ja D = kuolema. Suomen helluntailiike on saavuttanut tasannevaiheen ja aloittanut jopa hitaan laskusuunnan.

Mikä oli aiemman kasvun salaisuus?

Suomen helluntaiherätyksen jäsenmäärän kasvu ensimmäisinä kahdeksanakymmenenä vuotena oli ilmiömäisen nopeaa. Voimmeko näin jälkikäteen tunnistaa tuohon kasvuun johtaneita syitä? Se on mahdollista ja vieläpä välttämätöntäkin, jos haluamme selvittää niitä  tekijöitä, jotka saivat tuon kasvun aikaan. Seuraavassa on listattu muutamia tärkeimpiä avaintekijöitä asettamatta niitä kuitenkaan tärkeysjärjestykseen.

Kirjoituksessa ei puututa myöskään herätysliikkeen selkeään julistuksen ja opetuksen linjaan, jossa pyritään pitäytymään Raamatun ehdottomaan auktoriteettiin. Ilman tätä totuutta koko helluntailiikettä ei olisi olemassa.

Tekstissä ei liioin puututa maailmanpoliittiseen tai alueen yhteiskunnalliseen tilanteeseen tai siihen, miten ne ovat vaikuttaneet ihmisten mielenkiintoon hengellisiä asioita kohtaan. Tässä artikkelissa keskitytään lähinnä erilaisiin seurakuntien tekemiin ratkaisuihin, jotka ovat olleet vaikuttamassa helluntaiuskovien määrän kasvuun Suomessa.

Uusien seurakuntien perustaminen

Alkuvaiheessa helluntailiike näki tehtäväkseen jäädä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivaksi liikkeeksi, joka vaikuttaisi sisältä käsin kirkon oppiin ja toimintaan. Hyvin pian kuitenkin törmättiin voimakkaisiin näkemyseroihin muun muassa suhteessa uudestisyntymiseen, uskovien kasteeseen ja Pyhän Hengen toimintaan. Niinpä enemmistö helluntaijohtajista päätyi siihen, että paras keino toteuttaa omia opillisia näkemyksiä on järjestäytyä omiksi paikallisseurakunniksi.

Vaikka ratkaisuun päädyttiin osin pakon sanelemana, tehty ratkaisu oli sielujen pelastumisen kannalta oikea. Sen seurauksena helluntailaisten määrä lähti ilmiömäisen nopeaan kasvuun. Uusien seurakuntien perustaminen onkin todettu useissa tutkimuksissa parhaaksi ja nopeimmaksi tavaksi voittaa ihmisiä Kristukselle.

Jo 1910-luvulla perustettiin ensimmäiset seurakunnat ja aloitettiin voimakas kotimaan evankeliointityö kaikkialla maassa. Tämän seurauksena 1920-luvulla perustettiin jo yli kolmekymmentä seurakuntaa, ja helluntailaisten määrä kasvoi noin 10 000:een.

Kolmekymmenluvulla seurakuntien perustaminen lisääntyi entisestään, ja silloin noin neljäkymmentä uutta seurakuntaa aloitti toimintansa. Jäsenmäärä kasvoi 15 000:een.

Myös neljäkymmenluvulla seurakuntia perustettiin yli kolmekymmentä, ja tämä näkyi jälleen jäsenmäärän kasvuna. Helluntailaisia arvellaan olleen tuolloin jo noin 20 000. Samoin vielä viisikymmenluku oli uusien seurakuntien perustamisen aikaa. Tuolloin aloitti toimintansa yli kolmekymmentä uutta seurakuntaa. Jäsenmäärä kasvoi vauhdilla ja ylitti 25 000 rajan.  Helluntailiikkeen jäsenmäärä lisääntyi alkuvaiheissa keskimäärin viidelläsadalla uskovalla joka vuosi.

Tämän jälkeen helluntailiikkeen historiassa alkaa selkeä muutos. Kuusikymmentäluvulla tapahtui romahdus uusien seurakuntien perustamisessa. Jostain syystä tuolloin perustetut seurakunnat ovat olleet myös heikompia voittamaan uusia ihmisiä kuin sitä ennen ja sen jälkeen perustetut seurakunnat. 1960-luvulla perustettiin enää alle kaksikymmentä seurakuntaa. Jäsenmäärä jatkoi kuitenkin vielä kasvuaan, mutta tuo kasvu tapahtui lähinnä aiemmin perustettujen seurakuntien toiminnan kautta. Herätysliikkeen yhteinen jäsenmäärä
kasvoi tuolloin noin 30 000:een.

1970-luvulla sama alamäki jatkui, ja perustettujen seurakuntien määrä jäi alle kahdenkymmenen. Vuosikymmenen loppupuolella ja 1980-luvun alkupuolella helluntailiike sai kaivattua uutta potkua erityisesti saarnaaja Niilo Yli-Vainion kokoustoiminnan ja sitä seuranneen yleisen kiinnostuksen heräämisen kautta. Jäsenmäärä koki kaikkien aikojen suurimman kasvupiikin, yli 10 000 uutta jäsentä, ja ylitti 40 000 jäsenen rajan.

1980-luvulla myös uusien seurakuntien perustaminen piristyi jälleen, ja niitä syntyi lähes kolmekymmentä kappaletta. 1990-luvulla uusien seurakuntien määrä putosi alle kahdenkymmenen, mutta aiemmin perustetut seurakunnat jatkoivat vielä hetken aikaa kasvuaan Yli-Vainion herätyksen jälkimainingeissa.

Vuonna 1993 tapahtui taite, jolloin saavutettiin tähänastisen jäsenmäärän huippu, 48 700 jäsentä. Perustettujen seurakuntien määrä on jäänyt 2010-luvulla alle viidentoista. Samalla niiden jäsenmäärät ovat laskeneet – vaikkakin hitaasti – yli 20 vuoden ajan.

Helluntailaisia oli vuoden 2014 lopulla yhteensä 45 011. Pudotusta on siis ollut huippuvuodesta 3 689 henkeä, mikä on lähes 7,8 prosenttia kokonaisjäsenmäärästä.

Oheinen taulukko osoittaa, miten alkuvuosikymmeninä panostettiin seurakuntien perustamiseen erityisesti suuremmille paikkakunnille. 1920-luvulla perustettiin muun muassa Helsingin, Tampereen, Turun, Lahden, Kuopion, Jyväskylän ja Joensuun seurakunnat. 1930-luvulla suurimpia paikkakuntia, joille syntyi helluntaiseurakunta, olivat vain Oulu ja Vaasa.

Uusien seurakuntien perustamisen lisäksi helluntailaisten määrän kasvua selittäviä tekijöitä ovat muun muassa seuraavat asiat.

Naisten toiminta erilaisissa julistustehtävissä

Suomen helluntaiherätyksen alkuvuosikymmeninä naiset osallistuivat käytännössä kaikkiin seurakunnan tehtäviin. He olivat itse asiassa synnyttämässä suurta osaa maamme helluntaiseurakunnista. Tämä tulee hyvin ilmi professori Eila Helanderin tekemästä naisevankelistojen työtä koskevasta tutkimuksesta.

Tutkimuksen pohjalta julkaistussa kirjassaan Naiset eivät vaienneet Helander toteaa: ”Paitsi korpitupien puhujina ja paikallisseurakuntien työntekijöinä liikkeen ensimmäisinä vuosikymmeninä naiset ovat olleet myös suurten tilaisuuksien julistajina. Paikallisilla kesäjuhlilla ja valtakunnallisilla kesäjuhlilla oli pääpuhujien joukossa aina myös useita naisevankelistoja –– naisten joukossa on ollut 1940-luvulle asti myös suosittuja raamattutuntien pitäjiä.”

Helanderin mukaan vielä ennen 1960-lukua evankelistaksi lähteneistä naisista yli puolet on toiminut helluntaiseurakunnan ainoana päätoimisena työntekijänä.

Onkin ilmeistä, että naisten panos seurakuntien perustamisessa ja erilaisissa julistustehtävissä helluntaiherätyksen alkuaikoina oli yksi suurimmista syistä herätysliikkeemme alkuvuosikymmenten suureen jäsenmäärän kasvuun.

Evankelioimisnäyn leviäminen uskovien keskuudessa

Kolmas menestystekijä helluntaiherätyksen alkuvuosikymmenten dynaamisen kasvun taustalla oli selkeä ja voimakas opetus kaikkien uskovien vastuusta sielujenvoittamistyössä.
Opetus ei jäänyt ainoastaan puhujan saarnatuolimonologiksi, vaan useissa seurakunnissa alettiin tehdä selkeitä strategioita esimerkiksi eri kaupunginosien asukkaiden tavoittamiseksi evankeliumilla ja nuorten voittamiseksi Kristukselle.

Erittäin voimakas panostus tehtiin teetupa- ja katutyöhön sekä aktioryhmien viemiseen erilaisiin rock- ja festivaalitapahtumiin. Samoin kesäiset telttakokoukset tarjosivat monille suomalaisille matalan kynnyksen mahdollisuuden tulla seurakuntien tilaisuuksiin. Myös voimakas pyhäkoulutyö ja lasten leiritoiminta toivat seurakuntien yhteyteen lukuisia uusia perheitä. Suuri osa 1980–1990-luvuilla uskoontulleista tuli seurakuntiin juuri näiden työmuotojen kautta.


Jyrki Isohella

Kirjoittaja on MTh, pastori ja raamatunopettaja.

Artikkeli on ensimmäinen osa Suomen helluntailiikkeen jäsenkehitystä ja tilaa käsittelevästä kirjoitussarjasta.



Kirjallisuus:

Helander, E. 1987. Naiset eivät vaienneet. Naisevankelistainstituutio Suomen helluntailiikkeessä. Suomen kirkkohistoriallinen seura.
Isohella, J. 2007. Seurakunnan opetussuunnitelma. Koulutuspaketti seurakuntien johtajille ja vastuunkantajille. Vapaa Sisälähetys ja Fida International.
Morris, L. 1996. Seurakunnan läpimurto. Päivä.