Johtaja-ainesta
– Tuli vähän kiire pakata, ja heittelin sinne vain kaikkea, hän naurahtaa. Hän on lähdössä varhain seuraavana aamuna Itävaltaan kristilliseen Awakening Europe -nuorisotapahtumaan. Siellä hän tapaa sveitsiläisen ystävänsä, johon hän tutustui Youth With a Mission -järjestön kautta. Yhdessä nuoret jatkavat reissua Euroopassa.
Heimonen kävi YWAMin raamattukoulun viime syksynä. Parikymppisenä, vapaakristillisessä yhteisössä kasvaneena ja uskossaan innokkaana hän vaikutti varsin tyypilliseltä raamattukoulun opiskelijalta. Yksi asia kuitenkin teki Heimosesta erikoisen: hän toimi jo kirkossaan johtotehtävissä.
Ensisijaisesti rohkaisija
Saara Heimonen, 24, valittiin kesällä 2017 Suomen metodistikirkon maallikkojohtajaksi. Kyseessä on luottamustehtävä, johon valinta tapahtuu siten, että kirkon vuosikonferenssissa maallikot äänestävät keskuudestaan henkilön tehtävään seuraavaksi kahdeksi vuodeksi.
Metodistikirkossa pastoreita johtaa piirikunnanjohtaja, ja maallikkojohtaja on hiukan samankaltaisessa suhteessa seurakuntien jäseniin. Samalla hän toimii linkkinä tavallisen seurakuntalaisen ja hallinnon välillä. Hän esimerkiksi kuuluu kirkkohallitukseen.
Virallisen edustajan roolin lisäksi maallikkojohtaja saa pitkälti itse määritellä, miten hän tehtäväänsä hoitaa ja mihin keskittyy. Perinteisesti pestiin on kuulunut seurakunnissa vierailua, ja tätä Heimonenkin on tehnyt. Monesti häntä on pyydetty saarnaamaan.
Ennen seurakuntavierailua Heimonen yleensä rukoilee ja kuulostelee, mitä Jumala haluaisi juuri näille ihmisille sanoa. Usein häneltä kuullaan ajatuksia eteenpäin menemisestä, mikä onkin nuorelle puhujalle luonteva näkökulma.
– Mielestäni tärkein tehtäväni on rohkaista maallikoita ja tukea seurakuntia. Meillä on kuitenkin maallikkokirkko ja seurakunnissa usein vain yksi palkattu pastori. Seurakunnissa näyttäytyminen on ollut tärkeää, sillä sitä kautta Heimonen on oppinut tuntemaan eri paikkakuntien tilanteita, tarpeita ja ihmisiä. Jos yhdessä seurakunnassa on keksitty jotain, mistä toisessa voitaisiin hyötyä, hän osaa vinkata.
Viime aikoina Heimonen on miettinyt omaa tehtäväänsä etenkin siltä kannalta, että papistoon kuulumattoman ihmisen näkökulma on arvokas, kun suunnitellaan koko kirkon laajuista toimintaa. Hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, millaiset asiat edistävät ja toisaalta haittaavat nuorten sitoutumista seurakuntiin.
Seurakunnan ainoa nuori
Kuten uskovien kotien kasvatit yleensä, Heimonenkin on elämänsä muutoskohdissa joutunut miettimään omia arvojaan ja sitä, mitä usko hänelle itselleen merkitsee.
Kun hän muutti farmaseuttiopintojen alkaessa kotikaupungistaan Porista Kuopioon, oma identiteetti metodistina oli hakusessa. Hän oli uuden seurakuntansa ainoa nuori, ja hän puntaroi, jäisikö vanhempien ihmisten seuraan vai hakeutuisiko muualle.
– Olin aika vakavissani siinä, että etsisin toisen seurakunnan, kun Elisa Brander tuli pastoriksi. Hän alkoi jutella ja miettiä kanssani, mitä voisimme tehdä ja miten rakentaa yhdessä seurakuntaa. Se tavallaan sitoutti minut.
Kun Heimonen näki, että omassa yhteisössä on tilaa toteuttaa ideoitaan ja elää uskoaan todeksi itselle mielekkäillä tavoilla, hän ei haikaillut enää muualle. Ikäisiään kristittyjä hän tapasi luterilaisen OPKOn illoissa ja yliopiston yhteiskristillisessä Suolakerhossa, mikä riitti ”vertaistueksi”.
Nyt Heimonen ajattelee, että Kuopion-aika oli uskovana kasvamisen kannalta merkittävää, sillä ilman perheen läheisyyttä hänen oli itsenäistyttävä myös hengellisesti. Toinen tärkeä vaihe oli YWAMin raamattukoulu, jossa kasvu liittyi selkeämmin omaan kutsumukseen, unelmiin ja lahjoihin. Oikeastaan vasta siellä, jo yli vuoden johtajana toimittuaan, Heimonen ymmärsi olevansa johtaja myös kutsumukseltaan.
– Opetus oli tosi hyvää, mutta ehkä tärkeintä oli se, että koulussa oli aikaa ajatella. Myös johtajat antoivat meille paljon aikaa, toimivat ikään kuin mentoreina. Heidän kanssaan sai keskustella mieleen nousseista asioista.
Heimonen kävi raamattukoulun Helsingissä, ja opiskeluun kuuluvat aktiomatkat suuntautuivat Brasilian slummeihin ja Kreikan pakolaiskriisialueille. Brasiliassa hän huomasi, kuinka kulttuurierot vaikuttavat uskon tulkintaan. Maassa arvostetaan kirkkoon kuulumista, mutta moni ajattelee, ettei sinne saa astua jalallaankaan, jos on tehnyt syntiä.
– Olimme kutsuneet erään pojan kadulta seurakuntaan, ja paikallinen pastori laittoi hänet heti alttarille tunnustamaan syntejään. Se oli vähän surullinenkin kokemus. Minusta korostuksen ei pitäisi olla synnissä, vaan rakkaus on se, mikä vetää seurakuntaan.
Tsemppausta ja mahdollisuuksia
Huoli siitä, miten nuoret saisi tulemaan ja jäämään seurakuntaan, yhdistää eri kirkkokuntia. Heimosen mielestä ongelma ei ole sanomassa vaan siinä, että seurakunnat eivät aina ole ”ihan kauhean relevantteja” – ne eivät siis osaa välittää sanomaa siten, että nuoret sisäistäisivät sen.
– Haluamme miellyttää niitä ihmisiä, jotka ovat jo seurakunnassa. Emme anna tilaa tai ole valmiita muuttamaan sitä, mitä on tehty vuosikaudet. Usein kun ehdottaa jotain uutta, joku sanoo, että tämä on nähty eikä toiminut silloin. Tai sitten halutaan tuoda takaisin jokin 80-luvulla toiminut juttu. Pitäisi selvittää, missä nuoret nykyään ovat, mitä he tekevät ja mitä haluavat.
Vaikka Heimosen kokemukset ovat metodistikirkosta, vastaavanlaisia ajatuksia hän on kuullut muistakin yhteisöistä. Esimerkiksi tilaisuuksien kaavamaisuus koetaan usein vieraaksi. Opetusta nuoret kuitenkin Heimosen mielestä tarvitsevat, mielellään muillakin tavoin kuin sunnuntaisin saarnan muodossa.
– Seurakuntiin mennään monesti kavereiden perässä. Siinä on kuitenkin se ongelma, että jos menee kavereiden perässä, voi helposti myös pudota pois.
Kavereiden lisäksi olisi hyvä, jos lähellä olisi vanhempia uskovia, jotka antavat vastuuta ja tsemppaavat. Kuten Heimosella Brander, joka ensimmäisenä ehdotti häntä maallikkojohtajaksi.
– Kun hän kysyi asiasta, olin vähän hämmentynyt, että mitäs ihmettä nyt. En edes ottanut sitä tosissani. Vasta kun toisenkin seurakunnan pastori sanoi, että he aikovat ehdottaa minua, olin jo jollain lailla työstänyt asiaa ja suostuin. Ajattelin, että asia on muiden ihmisten ja Jumalan käsissä. Valintani oli kuitenkin yllätys ja tuntui jopa radikaalilta.
Hiljattain 24 vuotta täyttänyt Heimonen ei ole kokenut, että hänen kykyään hoitaa luottamustehtävää olisi kyseenalaistettu iän tai sukupuolen takia. Yksi ihminen oli valinnan aikaan hieman epäluuloinen, mutta hänen suhtautumisensa muuttui, kun hän keskusteli asiasta Heimosen kanssa.
– Rohkeasti vain ottamaan nuoria mukaan! Nuoria kannattaa seurata sillä silmällä, onko joku aktiivinen ja olisiko tällä lahjoja. Joskus on hyvä olla sinnikäs ja kysyä useamman kerran, kuten minun tapauksessani, Heimonen kannustaa seurakuntien vastuunkantajia.
Säde Loponen
51
