Pekka Iivonen: Uskonyhteisön merkitys katsomuskasvatuksessa

Suomalainen kouluyhteisö on viime vuosikymmenten aikana 1980-luvulta lähtien muuttunut ja monimuotoistunut hyvin voimakkaasti. Merkittävänä muutoksena koulun toimintakulttuurin ja oppimiskäsityksen muutoksen ohella on ollut oppilaiden ja opiskelijoiden kulttuurierojen suuri muutos. Tällä hetkellä tuo kulttuuriero koulutuksen piirissä olevilla lapsilla ja nuorilla on suurempi kuin koskaan ennen maamme historiassa. Samalla toinen eli väestön tuloerojen kasvu on johtanut tilanteeseen, jossa tasavertaisen koulutuksen takaaminen kaikille on entistä vaikeampaa ja ajoittain tai paikoitellen mahdotonta jo nyt.

Nämä muutokset ovat johtaneet myös siihen, että kouluissa ja oppilaitoksissa tarvitaan entistä enemmän kulttuureihin, katsomuksiin ja hyvinvointiin liittyvää toimintaa. Ja tätä erityisesti varhaiskasvatus eikä myöskään koulutoimi pysty yksin tekemään, vaan ne tarvitsevat entistä enemmän koulun ulkopuolisten toimijoiden läsnäoloa yhteisössä.

Euroopan Kirkkojen Neuvoston pääsihteeri isä Heikki Huttunen (2018) toteaa kirjoituksessaan Ortodoksinen Opettaja -lehdessä, että ”uskonto on palannut Euroopan politiikan asialistalle. Hänen mukaansa useissa Euroopan maissa, mukaan lukien Ranska, pohditaan uskonnon asemaa koulussa sekä opetuksen että kasvatuksen kysymyksenä”. Hänen mukaansa ”Euroopassa vähitellen myönnetään, että kouluopetuksen tulisi antaa myös teologisia ja hengellisiä eväitä, jotta uskonnollista identiteettiä ei voitaisi käyttää väärin.” Tätä samaa Suomessa on useissa yhteyksissä korostanut muun muassa sisäministeriö eri kannanotoissaan yhteiskunnan turvallisuudesta puhuttaessa.

Uskonnollisen yhdyskunnan ja koulun välinen yhteistyö on muuttunut merkittävästi tultaessa 1970- ja 1980-luvulta tähän päivään. Vielä 1980-luvulla uskonnollinen toiminta kouluissa oli lähes yksinomaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työtä, koulupastori-työ, ja sisällöltään hyvin hartaudellista ja jopa julistavaa tai evankelioivaa. Vähitellen yhteiskunnan monimuotoistuessa mm. maahanmuuttajien ja uskonnottomien määrän kasvaessa 1990-luvulla ja erityisesti 2000-luvun alussa myös uskonnollisten yhdyskuntien rooli muuttui kouluyhteistyössä. Julistamisen ja hartaudenharjoittamisen sijaan yhä keskeisemmäksi nousi uskontoihin tutustuminen, arvo- ja eettinen kasvatus ja osallistuminen koulun arkiseen elämään asiantuntijana ja tukijana. Tämä kehityssuunta on korostunut tultaessa 2010-luvulle.

Toiminnan muutoksesta huolimatta Opetushallituksen (2011) tekemän selvityksen mukaan paikallisseurakunnat ovat koulun tärkeimpiä yhteistyökumppaneita. Ylivoimaisesti eniten peruskoulut ja lukiot ilmoittivat tekevänsä yhteistyötä eri seurakuntien kanssa. Selvityksessä ei eritelty eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien tekemää työtä toisistaan, joten voidaan arvella, että näissä vastauksissa oli mukana myös yhteistyö muidenkin kirkkojen ja seurakuntien kanssa tehty työ.

Uskonnollisen yhdyskunnan merkitys tällä hetkellä ja käsittääkseni myös tulevina vuosina on olla entistä vahvemmin arvojen ja eettisten kysymysten esiin nostaja lapsille ja nuorille. Eri uskonnollisten ja katsomuksellisten toimijoiden tulee siis olla tukemassa omalla toiminnallaan kouluyhteisössä sitä tavoitetta, jonka muun muassa Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2016) kiteyttää muotoon: ”Koulutyössä tutustutaan läheiseen kulttuuriympäristöön sekä sen kulttuuriseen monimuotoisuuteen.” Entistä keskeisempään rooliin on noussut niin oppilaiden kuin henkilökunnan tuki kriiseissä ja erilaisissa elämää järkyttäneissä tilanteissa. Perinteisen hartauden, kirkon tai päivänavauksen sijaan tarvitaan tukea, läsnäoloa ja asiantuntijuutta.

Koulun ja uskonnollisen yhdyskunnan yhteistyötä koulutoimessa ohjaavat tällä hetkellä seuraavat säädöksen, joiden perusteella yhteistyö voidaan ja pitää toteuttaa: Suomen perustuslaki (11.6.1999/731; 11 §), uskonnonvapauslaki (6.6.2003/453), varhaiskasvatuslaki (13.7.2018/540), perusopetuslaki (21.8.1998/628), lukiolaki (10.8.2018/714), varhaiskasvatuksen, esi- ja perusopetuksen sekä lukion opetussuunnitelman perusteet sekä lisäksi Opetushallituksen 12.1.2018 antamat ohjeet koskien uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta ja uskonnollisten tilaisuuksien järjestämistä ammatillisessa koulutuksessa sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kasvatuksen linjaus 2015. Ammatillisessa koulutuksessa yhteistyötä ohjaavat eri ammattitutkintojen perusteet sekä lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma.

Opetushallituksen antaman ohjeen (2018) tarkoituksena on varmistaa sivistyksellisten ja uskonnon vapautta koskevien perusoikeuksien toteutuminen esi- ja perusopetuksessa, edistää suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta sekä varmistaa, että opetus on oppilaita uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitouttamatonta. Opetuksen järjestäjät vastaavat opetuksen toteuttamisesta, juhlien sekä uskonnollisten tilaisuuksien ja toimitusten ja niille vaihtoehtoisen toiminnan järjestämisestä säännösten ja määräysten edellyttämällä tavalla ja koulun ulkopuoliset toimijat tuovat mukaan oman uskontonsa erityispiirteitä ja asiantuntijuutta.

Opetushallituksen antaman ohjeen (2018) mukaan uskonnolliset tilaisuudet ja toimitukset ovat uskonnon harjoittamista. Perustuslain 11 §:n 2 momentin mukaan uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Viimeksi mainitun perusteella oppilasta ei voida velvoittaa osallistumaan jumalanpalvelukseen, uskonnolliseen päivänavaukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen tai toimitukseen. Vapaus olla osallistumatta uskonnolliseen tilaisuuteen ja toimitukseen on riippumaton yhdyskunnan jäsenyydestä. Näin ollen myöskään tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvia ei voida velvoittaa osallistumaan asianomaisen uskonnollisen yhdyskunnan tai opetuksen järjestäjän itse järjestämiin uskonnollisiin tilaisuuksiin ja toimituksiin. Toisaalta perustuslain 11 §:n 2 momentin tarkoituksena ei ole estää muiden

positiivista uskonnon harjoittamisen vapautta.

Yksi keskeisimmistä toimijoista arvo- ja eettisten kysymysten ja uskonnon näkymisessä koulussa on luterilaisen kirkon rinnalla ollut vuosikymmenien ajan helluntaiseurakunnat ja sittemmin myös Helluntaikirkko sekä Helluntaiseurakuntien Koulupalvelu. Toiminta alkoi, kuten ajan tapaan kuului, 1970-luvulla hyvin vahvana sanajulistuksena ja evankelioimisena. Työ oli hyvin merkittävää ja tavoitti tuhansia ja tuhansia nuoria eri puolilla maata, erityisesti koulutyön pioneerin Samuli Sirenin työ helsinkiläisissä kouluissa lähetystyön elokuvien kautta oli merkittävää ja tärkeää tuon ajan nuorille. Joidenkin arvioiden mukaan hän esitti ja tavoitti filmeillään 300 000 nuorta.

Pian 1990-luvun alussa toiminta muuttui vastaamaan koulun keskeisiä tavoitteita ja kaikki toiminta tuki koulujen ja oppilaitosten toimintaa kristilliseltä ja uskonnollisesta perustalta erityisesti arvokasvatuksen alueella. Alun Koulupalvelulle loi Kiimingin koulutoimenjohtaja Osmo Rinkinen kokoamalla opettajia yhteisen asian äärelle 1970-luvun puolivälissä. Vähitellen työ organisoitui ja laajeni kattamaan koko maan. Samoin työmuodot lisääntyivät ja entistä enemmän mukaan tuli eri seurakuntien työntekijöitä. Useinkin suuresta innosta johtuen syntyi myös kitkaa koulujen kanssa.

Vuodesta 1989 aina viimevuosiin asti työn johtajan toimi Leevi Ahopelto. Mielelläni mainitsen myös 1990-luvulla toimineen Leo Lehmuksen, joka oli aktiivinen työn kehittäjä. He kaikki ja monet kymmenet alue- ja paikallistasolla toimineet koulutyöntekijät veivät helluntaiseurakuntien ja koulun välisen toiminnan sitten sille uralle, joka mahdollisti ja monipuolisti yhdyskunnan työn koulutoimessa. Toiminnan ja suunnan muutos merkitsi samalla myös sitä, että vähitellen helluntaiherätyksen toimintamahdollisuudet kouluissa paranivat ja erilaiset, pienet ja isot, skismat koulun ja herätyksen välillä vähenivät ja vähitellen poistuivat kokonaan niin, että tänä päivänä Koulupalvelu on toivottu ja tärkeä tuki kouluissa.

Tällä hetkellä, vuonna 2018, Helluntaiseurakunnan Koulupalvelu pyrkii oman määritelmänsä mukaan ”vastaamaan lasten ja nuorten kasvatuksellisiin haasteisiin. Sen tavoitteena on tukea koulujen uskonnonopetusta ja oppilaiden hyvinvointia, ehkäistä syrjäytymistä ja edistää monikulttuurista asennoitumista lasten ja nuorten keskuudessa.” Määritelmä vastaa hyvin sitä ajatusta, joka koulutoimella on koulun keskeisistä toiminnoista lasten ja nuorten hyväksi. 

Mielenkiintoinen haaste jo nyt mutta erityisesti tulevina vuosina on varhaiskasvatus ja katsomuskasvatus siellä. Mitä voisivat olla ne keinot ja menetelmät, joilla eri uskonnolliset toimijat löytävät paikkansa varhaiskasvatuksen muuttuneessa maailmassa. Kouluttaja ja varhaiskasvattaja Silja Lamminmäki-Vartia (2016) toteaa, että ”katsomuskasvatusta voidaan perustella myös lapsen oikeuksien ja katsomuskasvatuksen merkityksellisyyden kautta. YK:n lapsen oikeuksien julistus määrää, että lapsella on oikeus kieleen, kulttuuriin, henkiseen ja hengelliseen sekä moraaliseen kehitykseen sekä uskontoon ja kasvatukseen. Näiden asioiden tarpeellisuutta ei määritellä yhteiskunnasta tai aikuisista käsin vaan lapsesta käsin. Lapsen oikeus on tulla kuulluksi ja nähdyksi katsomuksellisten kysymystensä kanssa. Lapsen kysymykset voivat hämmentää aikuista eikä ole yhtä oikeaa tapaa käsitellä lapsen katsomuksellisia kysymyksiä. Katsomuskasvatus muotoutuu ryhmän mukaan ja sen on käsiteltävä sellaista maailmaa, mikä on merkityksellistä lapsen elämänpiirissä. Katsomuskasvatus ei ole indoktrinaatiota vaan se on lasta varten. Tämä edellyttää työntekijöiltä oman katsomuksen etäännyttämistä ja ammatillista otetta.”

Vaikka katsomuskasvatus varhaiskasvatuksessa tai koulussa ei ole indoktrinaatiota eli käännytystä uskontoon, niin kaiken työn syvimpänä tavoitteena on ja on oltava se, että lapselle ja nuorelle annetaan riittävästi eväitä, tietoja ja asenteita, oman katsomuksensa rakentamiseen. Se, mikä kunkin katsomus on tai tulee olemaan, ei kuitenkaan ole työtä tekevän tai siihen lähettäjän tavoite, vaan tavoite on, kuten Lamminmäki-Vartia toteaa, lapsen parhaaksi toimimista, tukemista ja auttamista elämässä.

Uskontokasvatuksessa tai nykyään useimmin katsomuskasvatuksessa on monia haasteita, joiden ratkaiseminen vaatii yhteistyötä eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien sekä varhaiskasvatuksen ja koulutoimen välillä. Aika, jolloin yksittäinen työntekijä lähti intoutuneena tekemään työtä kouluun oman vakaumuksensa mukaisella tavalla, on mennyttä aikaa. Myöskään yksittäisen yhdyskunnan toiminta koulussa kulkee vääjäämättä kohti loppua. Jo nyt ja tulevien vuosien aikana keskeinen toiminta on yhteinen, uskonto- ja kulttuurirajat ylittävä ekumeniaan ja uskontojen vuoropuheluun perustuva työ. Toiminnan perustana on toisaalta koulun ja toisaalta siellä olevien lasten ja nuorten sekä siellä työskentelevien aikuisten tarpeet. Kysymys on siis siitä, että kaikessa tekemisessä ensisijaisesti kunnioitetaan koulussa olevia ja siellä toimivia ja tuetaan omilla tuotteilla erityisesti lapsen ja nuoren kasvua ja mahdollisuutta rakentaa oma katsomuksensa ja elämänsä. Koulu ei ole kilpailun vaan yhdessä tekemisen paikka jokaisen hyödyksi ja eduksi. 

Yhteenvetona koulun ja uskonnollisen yhteisön välisestä toiminnasta sanoisin, että olemme suurten muutosten edessä, jotka vaikuttavat jo nyt ja entistä enemmän tulevaisuudessa kaikkeen toimintaan koulussa ja erityisesti yhteistoimintaan koulun ja sen ulkopuolisen toimijan välillä. Opetus ja kasvatus kouluissa on tämän vuosikymmenen aikana kaikilla asteilla varhaiskasvatuksesta lukio- ja ammatilliseen koulutukseen asti kokenut perustavanlaatuisia muutoksia niin tavoitteiden, sisältöjen kuin toiminnan osalta. Opetussuunnitelmien ja tutkintojen perusteiden kautta kasvatus- ja opetustoimea on johdettu entistä enemmän lapsesta ja nuoresta lähtevään aikaisemman koulusta ja opettajasta lähteneen toiminnan sijaan. Opetuksen ja luokassa tapahtuvan opetuksen tilalle on tullut oppiminen ja yhdessä tekeminen. Samaan aikaan opettajan työ on muuttunut opettamisesta oppimisen ohjaamiseen ja tukemiseen.

Nämä muutokset merkitset myös voimakasta koko kouluyhteisön toimintakulttuurin muuttumista oppilas- ja opiskelijakeskeiseksi. Jatkossa ulkopuolisten toimijoiden laatuun, osaamiseen, sanomaan ja toimintaan tullaan kiinnittämään yhä enemmän huomiota yhteistyötä tehtäessä. Erityisen merkittäväksi nämä laatumääreet tulevat, kun yhteistyön kumppanina on uskonnollinen toimija. Ainoastaan koulun keskeiset tavoitteet ja toiminnan periaatteet hyväksyvällä uskonnollisella yhteisöllä voi olla mahdollisuus toimia koulussa. Kysymys on siis juuri edellä mainitsemistani tavoitteista, sisällöstä, laadusta ja tekijöistä sekä siitä, mitä koulu haluaa ja tarvitsee yhteistyökummanilta. Yhteistyössä jokaisen näistä neljästä elementistä täytyy olla kunnossa ja hiottuna viimeiseen asti.

Itse näen, että Helluntaikirkon ja helluntaiseurakuntien kaltaisilla toimijoilla on Koulupalvelun tai jonkin muun toiminnan kautta tärkeä osa suomalaisen koulutuksen ja kasvatuksen varmistamisessa. Koulu, oppilaat ja henkilökunta, tarvitsevat tukea ja osaamista arvo- ja eettisessä kasvatuksessa sekä tukea elämän eri tilanteissa. Tulevaisuus on tekijöissä ja osaajissa ei rakenteissa tai kaavamaisessa normien toteuttamisessa.

Pekka Iivonen

Kirjoittaja on rovasti ja opetusneuvos, joka toimii Opetushallituksessa.

Lähteet:

Demokratiakasvatusselvitys. 2011. Raportit ja selvitykset 2011:27. Opetushallitus.

Huttunen, H. 2018. Pohdintoja uskonnonopetuksen asemasta. Ortodoksinen Opettaja.

Lamminmäki-Vartia, S. 2016. Miksi Katsomuskasvatusta? Suomen Ekumeeninen Neuvosto. http://www.ekumenia.fi/sen_toimii/kasvatus_ja_ekumenia/vasu2017_toteutuuko_lapsen_oikeus_katsomukseen/miksi_katsomuskasvatusta/

Ohje perusopetuksen uskonnon ja elämänkatsomustiedon sekä esiopetuksen katsomuskasvatuksen järjestämisestä sekä uskonnollisista tilaisuuksista esi- ja perusopetuksessa. 2018. Opetushallitus 12.1.2018.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2016. Opetushallitus.

Tampereen helluntaiseurakunnan kotisivut. 2018. http://www.tamperehelluntai.fi/?sid=38