Miksi helluntailaisuus muistuttaa anabaptismia?

Reformaation eli uskonpuhdistuksen katsotaan käynnistyneen Martti Lutherin kuuluisista teeseistä vuonna 1517, vaikka jo sitä ennen oli noussut esille katolisen kirkon ylivaltaa vastustavia ryhmiä ja julistajia. Luther nousi näistä kuitenkin aivan oikeutetusti näkyvimmäksi, vaikka maaperää oli valmisteltu jo ennen häntä.

Mikä on sitten helluntailaisuuden kosketus uskonpuhdistukseen?

Reformaation kehitys jaetaan yleisesti luterilaisen ja reformoidun kirkon kehittymiseen. Samalla unohdetaan niin sanottu reformaation kolmas haara. Reformoidusta suuntauksesta näet irtosi aivan alkuvuosina anabaptisteiksi kutsuttu ryhmä, joka koki reformoidun kirkon taholta voimakastakin vainoa. Tämän liikkeen historiallista jatkumoa ovat mennoniitat ja tietyssä mielessä myös baptistit.

Helluntailaisuuden juuret

Yleensä helluntailaisuuden juurien nähdään johtavan metodismin piirissä toimineeseen pyhitysliikkeeseen. Metodismin taustat johtavat puolestaan anglikaanikirkkoon ja luterilaisuuden parissa vaikuttaneeseen pietismiin. Helluntailaisuudella on lisäksi suoria kosketuksia Yhdysvalloissa vaikuttaneeseen skandinaaviseen pietismiin. Pohjoismaiden helluntailaisuudessa on myös selkeästi nähtävissä luterilaisen kirkon ja baptismin vaikutus.

Helluntailaisuuden juuria tarkastellessa on ilmeistä, että kyse on protestanttisesta kristillisyydestä, eli historiallisesti reformaation jälkeläisestä sekä luterilaisen että reformoidun kirkon kautta. On kuitenkin mielenkiintoista, että helluntailaisuus on sisältönsä puolesta paljon lähempänä reformaation kolmatta haaraa, anabaptismia.

Birminghamin yliopiston tohtoriopiskelija Charles H. Byrd on vertaillut anabaptistista liikettä ja varhaista helluntailaisuutta. Hän huomioi erityisesti niin sanotun Zolfingenin väittelyn, jossa anabaptistit esittivät yhdeksän syytä, miksi he eivät käy reformoidussa kirkossa.

Syistä merkittävin on ensimmäinen. Sen mukaan Raamatun mukaisen seurakunnan tulisi olla yhteisö, jossa Pyhän Hengen armolahjat toimivat vapaasti ja rajoittamatta ja jokaisella on jotakin annettavaa. Tästä syystä seuraa yhdeksän muuta syytä, kuten kirkon asettuminen maalliseksi ylivallaksi, väkivallan käyttö kirkkojärjestyksen ylläpidossa, seurakuntakurin puuttuminen (paitsi anabaptisteihin kohdistuva), uskovien kasteen puuttuminen ja ehtoollisyhteys kastamattomien kanssa.

Yhtäläisyyksiä anabaptisteihin

Byrd löytää anabaptismin ja varhaisen helluntailaisuuden väliltä silmiinpistävää samankaltaisuutta, kuten armolahjojen avoin ilmeneminen sekä Pyhän Hengen kaste ja kielilläpuhuminen sen todisteena.

Kun lukee anabaptistien perusteluja reformoidusta kirkosta irtautumiselle, ei voi olla huomaamatta yhtäläisyyksiä Suomen helluntaiherätyksen irtautumiselle luterilaisesta kirkosta. Lähes kaikki yhdeksän kohtaa voitaisiin soveltaa 1900-luvun alun suomalaiseen helluntailaisuuteen ja sen jännitteisiin ympäristönsä kanssa.

Anabaptistien suorat jälkeläiset, mennoniitat ja baptistit, eivät omaksuneet 1900-luvun alussa puhjennutta helluntailaisuutta karismaattisine ilmiöineen. Kirkkohistorian tutkimus ei myöskään ole osoittanut anabaptismin ja helluntailaisuuden historiallista yhteyttä. Sisällöllistä samankaltaisuutta tarkasteltaessa nousee väistämättä mieleen kysymys, onko tutkimuksessa kaikki kivet jo käännetty. Vai löytyisikö ilmeiselle samankaltaisuudelle sittenkin luonteva selitys?

Luontevin selitys toki lienee se, että molemmat liikkeet ovat saman Pyhän Hengen synnyttämiä, ja kyseessä on saman Mestarin käden jälki.


Esko Matikainen

Kirjoittaja on Suomen Helluntaikirkon toiminnanjohtaja.