”Laulakaa ja soittakaa sydämestänne Herralle”

Amerikkalainen musiikin professori ja hengellisen ylistysmusiikin asiantuntija Vernon Whaley kertoo istuneensa kuuntelemassa paneelikeskustelua tehokkaasta Jumalan palvonnasta ja ylistyksestä. Hän ihmetteli panelistien vastauksia, koska kaikki korostivat hyvän musiikin, taitavien johtajien ja sopivien soittimien merkitystä. Näissä vastauksissa oli palanen totuutta, mutta Whaleyn mielestä keskustelijat ohittivat kaikkein tärkeimmän asian: sen, että jumalanpalvelus ei ole musiikkia eikä musiikki itsessään ole mikään jumalanpalveluksen kriteeri.

Jumalanpalveluksessa ei ole kysymys suosittujen laulujen tai säkeiden käyttämisestä, ei myöskään katedraaliurkujen majesteettisista äänistä. Siinä ei ole kyse hienoista audiovisuaalisista systeemeistä eikä kenenkään erinomaisista taidoista.

Ja kuitenkin musiikin käyttäminen jumalanpalveluksen välineenä on korvaamattoman tärkeää. Siksi onkin syytä kysyä: miten musiikki voidaan yhdistää onnistuneesti jumalanpalvelukseen ja millaiseen musiikkiin on helppo yhtyä?

Raamatun musiikkiperiaatteita

Vanhassa ja Uudessa testamentissa on useita esimerkkejä musiikin käytöstä jumalanpalveluksessa: 1 ”Laulakaa Herralle uusi laulu, laulakaa hänen ylistystään pyhien seurakunnassa. Iloitkoon Israel tekijästään, riemuitkoot Siionin lapset kuninkaastaan! Ylistäkööt he hänen nimeään karkeloiden, ylistäkööt häntä rumpuja ja lyyraa soittaen.”2

”-- täyttykää Hengellä, puhuen toisillenne psalmein, kiitosvirsin ja hengellisin lauluin. Laulakaa ja soittakaa sydämestänne Herralle.” 3

Vanhassa testamentissa profeetat lauloivat ylistystä Jumalalle seurakunnan keskellä.4 Myös Jeesuksen opetuslapsista sanotaan, että he lauloivat ollessaan yhdessä koolla.5

Paavalin opetus Kolossalaiskirjeen kolmannessa luvussa sopii hyvin jumalanpalvelusmusiikin raamatulliseksi perusohjeeksi. Varsinkin kehotus säilyttää Kristuksen rauha ja Jumalan sana ovat hyviä ohjenuoria myös nykyajan lauluntekijöille ja musiikin esittäjille. 6

Jumalanpalveluksen perustana on Kristuksen rauha, jonka tulisi hallita ajatuksiamme sekä ohjata motiivejamme ja tapojamme. Rauhan säilyttäminen edellyttää, että uskova on uskon kautta yhdistetty Kristukseen, joka on rauhan lähde. Paavali liittää tähän yhteyteen myös kiittämisen: ”–– laulaen kiitollisina sydämissänne Jumalalle.” Rauha on Jumalan antama lahja, josta jokaisen kristityn tulisi olla jatkuvasti kiitollinen. Tämän rauhan tulisi ilmetä myös jumalanpalveluksen musiikissa.

Sen lisäksi seurakuntamusiikin tulisi olla täynnä Jumalan sanaa. Paavali neuvoo kristittyjä opettamaan toisiaan kaikella viisaudella psalmein, kiitosvirsin ja hengellisin lauluin.7 Psalmit viittaavat pyhien kirjoitusten laulamiseen ja kiitosvirret suuriin Raamatun opetuksiin. Hengelliset laulut antavat mahdollisuuden myös henkilökohtaisen todistuksen esittämiseen laulun muodossa.

Laulu hengellisten totuuksien välittäjänä

Raamatun tekstejä voidaan tuoda esille psalmien laulamisen kautta. Tosin uskonpuhdistaja Jean Calvin tulkitsi kehotuksen liian kirjaimellisesti eikä sallinut laulaa muuta kuin Vanhan testamentin psalmeja, koska hänen mielestään vain ne olivat aidosti inspiroituja. Ortodoksisessa kirkossa puolestaan lähes kaikki Raamatun tekstit lauletaan tai resitoidaan ilman säestystä.

Karismaattisten ja herätyskristillisten seurakuntien jumalanpalveluksissa on tullut nykyään tavaksi laulaa lyhyitä säkeitä tai ylistyskuoroja. Samalla kun tämä käytäntö on aktivoinut joitakin seurakuntalaisia, jotkut ovat väsyneet samojen sanojen toistamiseen. Pelkkä ylistyskuorojen laulattaminen on myös johtanut virsien ja hengellisten laulujen laulamisen vähenemiseen. Tästä kehityksestä on syytä huolestua, sillä juuri niiden välityksellä lukemattomat sukupolvet ovat saaneet ammentaa opetusta lauluihin sisältyvistä suurista hengellisistä totuuksista. Monet virret ja hengelliset laulut ovat osoittautuneet vuosien saatossa ajattomiksi aarteiksi.8 Sen sijaan jotkin nykyaikaiset ylistyssäkeet ovat jääneet ”kertakäyttötavaran” tasolle muun muassa siksi, että niistä on saattanut puuttua teologista syvyyttä. Juuri tästä syystä pelkkien säkeiden laulattamista on myös arvosteltu.

Hyvä nyrkkisääntö olisikin, että jos ylistyskuoroja halutaan käyttää, niitä tulisi laulaa mieluummin hengellisten laulujen ohessa.

Musiikin tarkoitus ja käyttö kirkon historiassa

Paavalin mukaan jumalanpalvelusmusiikin tarkoituksena on ”laulaa ja soittaa koko sydämestä Herralle”.9 Jumalanpalvelusmusiikilla on voimakas yhteisöllinen merkitys. Voimme opettaa ja rohkaista lauluillamme toinen toistamme sekä nauttia muiden kauniista musiikkiesityksistä. Meidän tulee kuitenkin muistaa, että yleisömme on ennen kaikkea Jumala. Yksityiset ja yhteiset ylistyslaulut pitää aina osoittaa ensisijaisesti hänelle.

Varhaiskirkossa musiikin tehtäväksi nähtiin myöhemmin Jumalan ylistämisen lisäksi uskovien sielun ilahduttaminen ja vahvistaminen. Kirkkoisä Johannes Khrysostomos (344–407) korosti musiikin tärkeyttä ihmissielulle. Hän totesi: ”Sillä ei mikään, ei yhtään mikään, rakenna sielua, siivitä sitä, vapauta samalla tavoin ruumiillisuuden kahleista, tee sielua kykeneväksi yleviin ajatuksiin ja salli sen halveksia kaikkea maallista kuin musiikin melodia ja rytmin täyttämä jumalallinen laulu.”

Kirkon historiassa on ollut aikoja, jolloin riviseurakuntalaisilta on kielletty julkinen laulaminen jumalanpalveluksissa. Toisella ja kolmannella vuosisadalla alettiin puolestaan epäillä naisten sopivuutta laulujen esittäjiksi. 300-luvulla jumalanpalveluksesta poistettiin kaikki, mikä muistutti maallista ilonpitoa ja muiden uskontojen tapoja. Antiikin Kreikassa käytettyä lyyraa muistuttavaa kitharaa lukuun ottamatta kaikki soittimet kiellettiin, samoin rytminen taputus ja tanssi.

Keskiaikaista jumalanpalvelusmusiikkia hallitsi gregoriaaninen kirkkolaulu, mutta sitä saivat esittää ainoastaan papit. Se oli yksiäänistä laulua ilman säestystä. Tämä arvokas ja juhlallinen musiikkilaji alkoi kehittyä 800-luvulla ja levisi nopeasti läntisen kirkon alueelle.

Vuonna 1415 Konstanzin kirkolliskokous julisti, että jos maallikoilta on kielletty saarnaaminen ja Raamatun tulkitseminen, vielä enemmän heiltä tulee kieltää julkinen laulaminen kirkossa. Kun katolisen kirkon johtajat suunnittelivat jumalanpalveluksen uudistamista, he antoivat ohjeet myös musiikin käytöstä Trenton kirkolliskokouksessa (1545–1563). Heidän mielestään kirkkomusiikki oli liian hienoa ja koristeellista yksinkertaista jumalanpalvelusta varten.

Harva tulee ajatelleeksi, että kautta aikojen kristittyjen musiikkiesityksillä ja yhteislauluilla on ollut muitakin kuulijoita kuin Jumala ja ihmiset. Myös sielunvihollinen joukkoineen on seurannut esityksiämme. Ylistävän seurakunnan onkin syytä varautua siihen, että vihollisen aktiivisuus lisääntyy erityisesti silloin, kun seurakunta ryhtyy kiitollisin sydämin ja tosissaan laulamaan ja soittamaan ylistystä Herralle. Jumalalle osoitettu ylistys saa vihollisen raivostumaan. Ehkä juuri siksi erimielisyydet ja riidat ovatkin usein kohdistuneet juuri ylistysmusiikkiin. Vihollinen pyrkii hämärtämään näkökykyämme niin, ettemme olisi enää Hengen kontrolloimia vaan meitä alkaisikin ohjata lihallinen mielemme, oma egomme.10

Vihollinen voi onnistua sotkemaan asiat silloin, kun on kyse musiikin tyylistä ja esittämistavoista. Vernon Whaleyn kommentti onkin huomionarvoinen: ”Ylistys ja palvonta ovat kristityn ainoat aseet, joita Saatana ei pysty jäljittelemään.”

Reformaatio palautti seurakuntalaulun

Uskonpuhdistajat palauttivat jumalanpalvelusta uudistaessaan myös seurakuntalaulun.  Martti Luther ansioitui erityisesti virsien laatijana. Musikaalisesti lahjakkaana hän kykeni sekä sanoittamaan virsiä että luomaan niihin sävelen, joka oli lähellä tavallisen kirkkokansan makua.

Musiikkituotannossaan Luther oli tehokas. Hänen virsilleen oli ominaista selvä melodia, voimakas harmonia ja juhlallinen rytmi. Luther sai monesti voimakasta kritiikkiä papistolta, koska hän halusi edistää seurakuntalaulun käyttöä. Esimerkkeinä suuren suosion saavuttaneista Lutherin virsistä mainittakoon reformaation taistelulaulu Jumala ompi linnamme ja jouluvirsi Enkeli taivaan.

Jean Calvin puolestaan palautti jumalanpalvelukseen psalmien laulamisen, vaikka hän torjuikin maailmallisina kuorot ja säestysinstrumentit.

Myöhemmin seurakunnallista musiikkia edisti englantilainen Isaac Watts (1674–1748), jota pidetään englanninkielisessä maailmassa nykyaikaisen psalmija laulurunouden uranuurtajana. Watts julkaisi vuonna 1707 kirjan Hymns and Spiritual Songs (”Hymnit ja hengelliset laulut”), jonka vaikutuksesta Englannin vapaakirkollisista sanotaan tulleen laulava kansa.

Charles Wesley (1707–1788) jatkoi kansanomaista psalmi- ja laulurunoutta. Hänen laatimansa virsikokoelma on valtava, sillä hän sepitti peräti 6 000 virttä. Charles Wesley ja hänen veljensä John myös opettivat kansaa musiikin välityksellä. Wesleyn veljesten vaikutuksesta hengellisten laulujen sisältö muuttui herätyskristilliseksi ja samalla henkilökohtaista uskonkokemusta korostavaksi.

Toisaalta kansanomaisten tyylikeinojen käyttöä hengellisessä musiikissa myös arvosteltiin. Esimerkiksi baptistitaustainen sokea laulurunoilija Fanny Crosby (1820–1915), joka sepitti yli kaksituhatta laulua, ja metodistiherätykseen kuulunut laulaja ja säveltäjä Ira Sankey (1840–1908) kohtasivat niin voimakasta kritiikkiä, että heidän piti julkaista laulujaan peitenimillä. Hengellisen laulukirjan lauluista Fanny Crosbyn ehkä tunnetuimpia lauluja ovat Siunattu varmuus (nro 435) ja Kuule rukouksen, Jeesus (nro 486).

Uskonpuhdistuksesta lähtien evankeliset seurakunnat ovat yhdistäneet erilaisia musiikkityylejä jumalanpalveluksiinsa. Jokainen uusi sukupolvi ja vuosikymmen on tuonut mukanaan uusia ääniä, tyylejä, nyansseja ja tapoja. Ja poikkeuksetta jokaisesta uudesta asiasta on noussut myös hälyä ja kiistaa.

Musiikin nykyaikaisuudesta tai perinteellisyydestä ei kuitenkaan pitäisi tehdä ongelmaa, sillä Raamattu ei anna ohjeita siitä, minkälainen rytmi, harmonia, melodia, muoto tai tempo jumalanpalvelusmusiikissa pitäisi olla. Näiden sijasta Jumala on paljon kiinnostuneempi sydämen asenteestamme.

Jumalanpalveluksen musiikkiin liittyvä viestintä tärkeää

Ihmiset ilmaisevat mielellään huolensa oman musiikkiperintönsä säilymisestä. Perinteet itsessään eivät kuitenkaan takaa aitoa jumalanpalvelusta. Tosiasiassa jumalanpalveluksen tarkoitus, Jumalan korottaminen ja kunnioittaminen, ei toteudu, jos ensisijainen vaikuttimemme on tradition säilyttäminen.

Tradition ja uusien musiikkityylien törmätessä on etsitty kiihkeästi vastauksia esimerkiksi siihen, millainen musiikki sopii jumalanpalvelukseen. Jo reformaation aikana käytiin kiivasta keskustelua muun muassa urkujen soveliaisuudesta. Nykyisin taas keskustelu pyörii esimerkiksi tanssiesitysten ja rapmusiikin ympärillä.

Musiikkityylien sijaan olisi kuitenkin syytä pohtia musiikkiin liittyvää viestintää, sillä oikea viestiminen on jumalanpalveluksessa tärkeää. Yhtäältä viestinnän kohde on Jumala: Minä laulan Jumalalle, rukoilen ja ylistän häntä, ilmaisen rakkauttani ja annan kaiken palvonnan Jumalalle. Myös Pyhä Henki auttaa meitä viestimään Jumalalle asioitamme: ”–– Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanattomin huokauksin. –– Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien puolesta.”11 Kun palvomme Jumalaa, tunnemme hänen antamansa rauhan, tarkoituksen, ilon ja tyydytyksen.12

Viestinnän toisena kohteena ovat ihmiset, joille viestimme myös laulujen välityksellä. Jumalanpalveluksen johtajan tulisi viestiä asiansa niin, että ihmiset lähtevät mukaan palvontaan. Tämä edellyttää yhteiselle palvonnalle ominaisten raamatullisten periaatteiden, käytäntöjen ja prosessien ymmärrettävää selittämistä, kuten apostoli Paavali teki: ”Minun tulee rukoilla hengelläni mutta myös ymmärrykselläni. Minun tulee laulaa kiitosta hengelläni mutta myös ymmärrykselläni.” 13

Yhteinen jumalanpalvelus on suunniteltava siten, että ihmiset voivat mieltää sen Raamatun periaatteiden mukaiseksi. Siksi erityisesti johtajien tulee kehittää viestintätaitojaan. Koska musiikin johtajat ja musiikkipastorit ovat pastoraalisessa tehtävässä, heidän velvollisuutensa lauman paimenina on huolehtia, että seurakunnan jäsenet ymmärtävät, mitä heidän tulisi tehdä jumalanpalveluksessa.

Jos jumalanpalvelusmusiikin tavat, muodot ja tarkoitus on viestitty puutteellisesti seurakunnan jäsenille, alkaa voimakas kritiikki. Todennäköisesti kritiikin syy ei kuitenkaan ole Jumalan ylistäminen vaan siihen liittyvien tapojen, muotojen ja tarkoituksen puutteellinen viestintä.


Viitteet
(Raamattu Kansalle -käännös):
1) Ps. 33:3, 145:4; 1. Kor. 14:26.
2) Ps. 149:1–3.
3) Ef. 5:18–19.
4) 2.Aik. 5:13.
5) Matt. 26:30.
6) Kol. 3:15–16.
7) Kol. 3:16.
8) Ps. 145:4.
9) Ef. 5:19; Kol. 3:23–24.
10) Gal. 5:16–21.
11) Room. 8:26–27.
12) Joh. 14:27, 15:11; Ps. 103:5; 1. Piet. 1:8–9.
13) 1. Kor. 14:15.


Jouko Ruohomäki

Kirjoittaja on teologian tohtori sekä eläkkeellä oleva lähetystyöntekijä, Iso Kirja -opiston vararehtori ja Global University Finlandin rehtori.

Artikkeli on toimitettu artikkeli kirjoittajan teoksesta "Kutsu ylistämään ja palvomaan. Jumalanpalveluksen historiaa ja nykypäivää". (Aikamedia, 2016)



51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja