Karismaattisilla ilmiöillä tarkoitetaan Jumalan kokemista yhteisesti nähtävien tai kuultavien ilmiöiden, esimerkiksi sairaiden parantumisen tai profetioiden, kautta. Hiljainen sisäinen puhe on puolestaan vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Sitä voi tapahtua esimerkiksi luetun Raamatun tekstin tai jonkin laulun kautta. Tällainen jumalakokemus on hoitava silloin, kun siihen liittyy Jumalan lähestymisen ja hyväksymisen kokemus riippumatta siitä, millainen ihmisen elämäntilanne on. 

Useimmiten jumalanpalvelus koetaan voimakkaasti hoitavaksi, jos se antaa osallistujalle mahdollisuuden olla Jumalan kanssa sisäisessä vuorovaikutuksessa. Se, että Jumalalle voi puhua kaikki asiansa suoraan ja että hän myös kuuntelee ja vastaa, hoitaa ihmistä. Sisäinen vuorovaikutus vahvistaa turvallisuudentunnetta silloin, kun osallistuja kokee, että Jumala hyväksyy hänet.

Jumalan kohtaaminen voi psykologisesti ajateltuna tarkoittaa tunnekokemusta jonkin turvallisen auktoriteetin läsnäolosta ja hänen huomionsa saamisesta. Tutkimuksissa Jumalan kohtaamisiksi on tulkittu uskonnolliset kokemukset, joihin liittyy sisäisen vuorovaikutuksen elementtejä, kuten uskon syntyminen, muutoksen tarve ja Jumalan hyvyyden kokeminen. 

Kun jumalanpalvelukseen osallistuva kokee, että kolmiyhteinen Jumala on läsnä, hän kokee myös ”suoran kontaktin” Jumalan kanssa mahdolliseksi. Turvallisuudentunne vahvistuu tai jää vahvistumatta riippuen siitä, millainen on saarnan sisältö ja kommunikointitapa. Voidaankin sanoa, että turvallisen jumalanpalveluksen yhtenä edellytyksenä on mahdollisimman turvallinen saarnaaja. 

Sisäisen vuorovaikutuksen ohella myös karismaattiset ilmiöt voivat vahvistaa jumalanpalveluksen hoitavuutta. Ilmiöt voivat olla nähtäviä tai kuultavia, kuten esimerkiksi sairaiden parantuminen tai profetian saaminen, ja ne voivat tapahtua jumalanpalveluksen aikana joko henkilölle itselleen tai jollekin toiselle. 

Karismaattiset kokemukset voidaan tulkita hoitaviksi juuri kokijan niille antaman merkityksen kautta; hoitavinta on se, että ihminen voi sanoa kokevansa Jumalan tai Pyhän Hengen läsnäoloa. Karismaattinen ilmiö̈ ei siis ole välttämättä itsessään hoitava, vaan se hoitaa ihmistä silloin, kun tämä kokee sen todistavan pyhän Jumalan läsnäolosta, hänen mielisuosiostaan ja siitä, että Jumala on kohdattavissa. Karismaattiset kokemukset luovat tunteen Jumalan hyväksynnästä ja vahvistavat perusturvallisuutta. 

Karismaattiseen kokemukseen liittyy erottamattomasti myös saarna, jonka katsotaan vahvistavan jumalakokemusta. Jumalan kohtaamista edistävään saarnaan kohdistuu kuitenkin eräänlainen ehto tai toive: Sanaa tulee saarnata ”Pyhässä Hengessä”. Silloin saarnan sisältö ja julistustapa vahvistavat kuulijan kokemusta Jumalan läsnäolosta. 

Lämmin ja avoin ilmapiiri hoitaa 

Myös jumalanpalvelusyhteisön luoma ilmapiiri voidaan kokea hoitavana. Hoitava ilmapiiri syntyy toisten seurakuntalaisten kohtaamisesta ja heidän hyväksyntänsä kokemisesta. Molempien voidaan tulkita vahvistavan ihmisen perusturvallisuutta ja antavan hänelle kokemuksen empatian saamisesta. 

Eräässä tutkimuksessa ”jumalanpalveluksen lämmin henki ja yhteyden kokemus” jäivät voimakkaasti siihen osallistuneiden mieleen. Hoitavan ilmapiirin merkitys korostuu myös luterilaisessa Tuomasmessussa, jossa pyritään luomaan sellainen avoin ilmapiiri, johon rikkinäiset ja ahdistuneet ihmiset tuntevat olevansa tervetulleita. Tällaisessa ilmapiirissä sielunhoito liittyy luontevasti koko jumalanpalveluksen sisältöön ja runkoon.

     Jokaisella pitää olla oikeus ”saada vain olla”.

Hoitava ilmapiiri muodostuu yhteyden, vapauden ja luottamuksen kokemisesta. Jumalanpalveluksen lämpimällä, ystävällisen sävyisellä ja toivoa herättävällä ilmastolla voi olla suuri merkitys sielunelämän tervehtymisessä. Erityisesti hyväksynnän kokeminen on tärkeää: kuuluminen johonkin yhteisöön ja siinä hyväksytyksi tuleminen voivat jopa vastata ryhmäterapiakokemusta. Hoitavan kokemuksen luomisessa tärkeintä on niin turvallinen ilmapiiri, että ihminen uskaltaa olla oma itsensä, kokea epävarmuutta ja jopa turvattomuutta. 

Jumalanpalvelus koetaan hoitavaksi, kun osallistuja kokee yhteyttä: on ensiarvoisen tärkeää, että läsnäolija kokee kuuluvansa johonkin. Yhteys hoitaa, koska se merkitsee hyväksyntää ja turvallisuutta. Yhteyttä kaivataan ja sen piiriin hakeudutaan, koska sen ilmeisinä vastakohtina ovat yksinäisyys ja torjutuksi tulemisen tunne. On myös huomattava, että seurakuntalaiset voivat tarvita yhteyden kokemista erityisesti silloin, kun he eivät jaksa itse olla aktiivisia seurakunnassa. 

Seurakuntayhteys koetaan hoitavaksi silloin, kun se välittää armon ja rakkauden kokemuksia, jotka ovat mahdollisesti muutoin jääneet puuttumaan ihmisen elämästä. Perusturvallisuuteensa vahvistusta hakeva odottaa kohtaavansa rakkautta jumalanpalveluksessa. Rakastetuksi tulemisen kokemus hoitaa, kun ihminen saa sellaisen kaikissa tärkeimmissä suhteissa: suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen ja itseensä. 

Kristillinen rakkaus ja uskovien yhteys saavat perustansa Jeesuksen antamasta ”kolmoiskäskystä” (Matt. 22:37–39). Rakkauden kokemisen ja osoittamisen kolme osaa noudattelevat jälleen kerran myös sielunhoidon perusajatusta, jossa tavoitteena on auttaa ihminen oikeaan suhteeseen Jumalan, lähimmäisen ja itsensä kanssa. Moni ihminen on löytänyt kaipaamansa perusturvallisuuden opittuaan kunnioittamaan Jumalaa ja hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Toisten ihmisten ja oman itsensä kunnioittaminen ja hyväksyminen sellaisenaan ovat puolestaan olleet avaimia rakkaudellisen yhteyden kokemiseen. 

Myös vapauden kokeminen jumalanpalveluksessa on vahvasti yhteydessä hoitavuuteen. Vapauden tunne liittyy muutoksen kokemiseen, joka puolestaan perustuu vapautukseen synneistä. Tämän vapautuksen lähtökohtana on Jumalan tarjoama anteeksianto. Vapauden kokemista edesauttaa jumalanpalveluksen vapaa ilmapiiri, jossa osallistuja kokee, että hänen arkielämänsä kysymyksiin tulee vastauksia. Jos yksilön tarpeita ei huomioida, hän ei myöskään koe vapautta eikä oikeanlaista ilmapiiriä. Tallöin jumalanpalvelus ei ole hoitanut häntä, koska hän on jäänyt yksin oman elämänsä kipeiden asioiden kanssa. Edellä mainittu hyväksyvä yhteys on edellytys muuttavalle vapaudelle, jotka yhdessä muodostavat jumalanpalveluksen hoitavan ilmapiirin. 

Viimeinen hoitavaan ilmapiiriin vaikuttava tekijä on luottamus. Luottamus on turvallisuudentunteen perusedellytys ja toimivan sielunhoitosuhteen lähtökohta. Tutkimusten mukaan opetus on merkittävin syy seurakunnan tilaisuuksissa käymiseen. Hoitavaksi koettu opetus voi siis vahvistaa yhteyttä ja luoda mahdollisuuden vapauden kokemiselle. Luottamuksen syntymiseen vaikuttavat muun muassa opetuksen sisältö ja opetustapa. Siksi puhujan tulisi pyrkiä tietoisesti turvallisuuden ja luottamuksen vahvistamiseen. 

Jumalanpalvelukseen osallistuminen hoitaa ihmistä 

Hoitavaan jumalanpalvelukseen kuuluu myös osallistuminen. Aidossa jumalanpalveluksessa ei ole esiintyjiä – on vain osallistujia. Jumalanpalvelukseen osallistuminen koetaan hoitavana, koska siten oman paikan löytämisestä ja siinä palvelemisesta saatava tyydytys vahvistuu. Esimerkiksi toisten puolesta rukoileminen, kuorossa laulaminen ja henkilökohtainen todistuspuheenvuoro ovat osa ”papin tehtävää”, jonka toteuttaminen sekä vahvistaa uskovan omaa uskoa että välittää rohkaisua toisille. 

Mahdollisuus osallistua jumalanpalvelukseen on osa myös sielunhoidon yhteydellistä ja palvelevaa luonnetta. Aija Paakkunaisen mukaan osallistumiseen vaikuttavat kolme ryhmää: yksilö ja koko jumalanpalvelusyhteisö, aktiiviset vapaaehtoistoimijat sekä jumalanpalveluksen toimittajat. 

Jumalanpalvelus on hoitava, kun se antaa mahdollisuuden henkilökohtaiseen osallistumiseen. Tämä tarkoittaa yksilön mahdollisuutta toimia aktiivisesti sekä yksilönä että osana yhteisöä. Oman paikan löytäminen ja siinä palveleminen tuottavat seurakuntalaisille tyydytystä. Ne antavat uskonelämään sellaista mielekkyyttä, joka hoitaa sekä henkilöä itseään että niitä, joita hän palvelee. Mielekkyys puolestaan rakentaa perusturvallisuutta ja luottamusta. Yksilön aktiivinen rooli jumalanpalveluksessa vahvistaa myös omanarvontuntoa. 

Kaikki jumalanpalvelusyhteisöt voivat siis toteuttaa sielunhoidon perustehtävää, kun ne antavat yksilölle mahdollisuuden päästä aktiivisen toiminnan kautta oikeaan suhteeseen itsensä, toisten ja Jumalan kanssa. Jokaisen seurakuntalaisen on mahdollista osallistua jumalanpalvelukseen erityisesti yhteislaulujen, rukousten ja ehtoollisen kautta. Kaikkein eniten osallistumismahdollisuuksia on diakonian alueella, joka ulottuu paitsi oman seurakunnan jäseniin myös ympäröivään yhteiskuntaan. 

Aktiivisen osallistumisen lisäksi on muistettava passiivisen osallistumisen merkitys hoitavassa jumalanpalveluksessa. Passiivinen osallistuminen tarkoittaa, että jumalanpalveluksiin mukaan tuleminen on itsessään tärkeää. Jokaisella pitää olla oikeus ”saada vain olla” ilman ”osallistumispakkoa”: ylityöllistäminen ja passiivisuudesta syyllistäminen ehkäisevät hoitavuutta. Tällöin oman tehtävän löytämisen riemu muuttuu pakoksi. 

Kun ihmiselle annetaan mahdollisuus mielekkääseen osallistumiseen seurakunnassa, hänelle ilmaistaan, että hän on tärkeä – ja hänen tekemänsä asiat ovat tärkeitä. Jos taas seurakunnan jäsen ei saa vahvistusta arvokkuudestaan muutoin kuin tekemisen kautta, yhteisö on ehdollistanut hänen arvonsa ja tärkeytensä. Silloin yksilöstä voi tuntua siltä, että toisten ihmisten – ja jopa Jumalan – hyväksyntä riippuu siitä, miten paljon hän osaa ja jaksaa tehdä. Jotta tällaista vääristymistä ei syntyisi, seurakunnissa tarvitaan tervettä näkemystä vapaaehtoistoimijoiden aktiivisuudesta. 

Jumalanpalveluksen toimittajilla tarkoitetaan niitä henkilöitä, jotka vastaavat kulloisenkin jumalanpalveluksen suunnittelusta ja toteutuksesta. Käytännössä vastuuryhmä voi käsittää sekä seurakunnan palkattuja työntekijöitä että maallikoita. Heidän esimerkkinsä joko tukee hoitavuutta tai estää sitä. 

Jumalanpalveluksen toimittajien rooli, joka sisältää sekä oikea asenteen että valmistautumisen, on siis hyvin tärkeä. Jumalanpalveluksen toimittajat voivat edesauttaa tilaisuuden hoitavuutta sitä paremmin, mitä huolellisimmin he ovat valmistautuneet tehtäväänsä – ja mitä aidommin he itse ovat läsnä.

Jouko Ruohomäki

Kirjoittaja on opetusneuvos ja teologian tohtori. Teksti on toimitettu ja löytyy kokonaisuudessaan kirjoittajan kirjasta Kutsu ylistämään ja palvomaan (Aikamedia 2016). 

Hoitavan jumalanpalveluksen osatekijät 

Hoitava kokemus Jumalasta syntyy sekä sisäisen vuorovaikutuksen että karismaattisten kokemusten kautta. Hoitava ilmapiiri koostuu hyväksyvästä yhteydestä, sisintä muuttavasta vapaudesta ja vahvistavasta luottamuksesta. Osallistuminen on puolestaan hoitavaa, kun yksilön oma rooli ja muiden jumalanpalvelukseen osallistujien ja sen toimittajien roolit ovat mielekkäitä. 

Hoitavuutta voi edistää ainakin kolmella tasolla: vahvistamalla osallistujan perusturvallisuutta muun muassa hyväksynnän ja empaattisen lohdutuksen kautta, välittämällä vapautusta sekä syyllisyydestä että omista yrityksistä ja auttamalla osallistujaa ymmärtämään niin itseään kuin Jumalaa. Näin jumalanpalvelus toteuttaa sielunhoidon perustehtävää tukemalla osallistujia oikeaan suhteeseen itsensä, toisten ihmisten ja Jumalan kanssa.  

Lisäksi hoitavuuteen liittyy käytännöllisiä ulottuvuuksia, kuten osallistujan oma asenne ja valmistautuminen, koko jumalanpalvelusyhteisön vapaaehtoinen ja mielekäs osallistuminen sekä jumalanpalveluksen eri osat ja Jumalan aktiivisen toiminnan odottaminen ja kokeminen jumalanpalveluksen aikana. 

(JR)