Jeesus Uuden testamentin ulkopuolisissa lähteissä

Kysymys Jeesus Nasaretilaisen historiallisuudesta nostetaan esiin monenlaisissa tilanteissa. Historiallisen Jeesuksen olemassaolon kyseenalaistaminen on kuitenkin moderni ilmiö: ensimmäinen kirja, jossa väite esitetään, julkaistiin vuonna 1791. Antiikin kirjallisuudesta tätä argumenttia ei yksinkertaisesti löydy.

Jos ja kun kristittyihin suhtauduttiin antiikin aikana epäilevästi, kristinuskon keskushenkilön historiallisuutta asenne ei koskenut. Päinvastoin jälkipolville on säilynyt joukko varhaisia tekstejä – historiateosten katkelmia ja teologisia kirjoituksia – jotka toimivat Uudesta testamentista riippumattomana vahvistuksena monille Jeesuksen elämän yksityiskohdille: hänen ihmeilleen, seuraajiensa runsaudelle, ristinkuolemalleen…

Vaikka Uusi testamentti on historiallisesti luotettavin tietolähde Jeesuksen elämästä, Uuden testamentin ulkopuoliset lähteet antavat mielenkiintoisen näköalan siihen, miten seurakuntien ulkopuoliset ihmiset näkivät kristinuskon ja mitä he sen päähenkilöstä ajattelivat.

Flavius Josefus: ”Yllättäviä sankaritekoja”

Vuosina 37–100 eläneen juutalaisen historioitsijan Flavius Josefuksen teokset ovat merkittäviä lähteitä, joiden perusteella tutkijat yrittävät selvittää tapahtumia ensimmäisen vuosisadan Israelissa.

Elämänsä loppuvaiheet Josefus vietti Roomassa, jossa hän kirjoitti neljä teosta. Kaksi merkittävintä näistä ovat Juutalaissodan historia (70-luvulta) ja Juutalaisten muinaishistoria (90-luvulta). Jälkimmäinen teos mainitsee useita Uuden testamentin henkilöitä, kuten Hannaan, Kaifaan ja Johannes Kastajan. Josefus myös kertoo, miten Kristukseksi kutsutun Jeesuksen veli Jaakob tapettiin Jerusalemissa vuonna 62.¹

Kaikkein tärkein kohta Jeesuksesta löytyy samasta teoksesta. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että teoksen myöhemmät kristityt kopioitsijat tekivät tekstikatkelmasta ”ymmärrettävämmän” lisäämällä siihen muutamia lauseita, ja siksi alkuperäisen tekstin selvittäminen on vaatinut tekstikriittistä arviointia. Monet merkittävät tutkijat ovat rekonstruoineet alkuperäisen tekstin seuraavasti:

”Niihin aikoihin siellä eli Jeesus, viisas ihminen. Sillä hän oli henkilö, joka teki yllättäviä sankaritekoja ja oli sellaisten ihmisten opettaja, jotka iloiten ottivat vastaan totuuden. Hän voitti puolelleen monia juutalaisia ja monia kreikkalaisia. Kun Pilatus, kuultuaan että häntä syyttivät keskuudessamme korkeimmassa asemassa olevat miehet, oli tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi, ne, jotka olivat ensin oppineet rakastamaan häntä, eivät luopuneet kiintymyksestään häntä kohtaan. Ja kristittyjen heimo, jota hänen nimeensä siten kutsutaan, ei tähän päivään mennessä ole kadonnut.”²

Josefus toisin sanoen tiesi Jeesuksen olleen merkittävä opettaja, jolla oli paljon seuraajia. Josefus myös mainitsee Jeesuksen tehneen ihmeitä ja että Pontius Pilatus, Juudean maaherra vuosina 26–36, ristiinnaulitsi hänet Jerusalemissa. Tästä huolimatta hänen seuraajiensa ryhmittymä jatkoi olemassaoloaan.

Talmud: Jeesus sai oikeudenmukaisen tuomion

Juutalaisten rabbiinisilla traditioilla on monimutkainen historia. Näistä, muun muassa Vanhan testamentin lakia selittävistä traditioista syntyivät kokoelmateokset Mishna (200-luvulla) ja Talmud (500-luvulla). Mishnassa ei ole minkäänlaisia mainintoja Jeesuksesta, mutta Talmudista keskustellaan vilkkaasti.

Aiempi tutkimus ajatteli, että Jeesus mainitaan teoksessa kryptisesti eri nimillä, kuten ”Ben Stada”, ”Balaam” tai ”Se”. Tulkinnasta, jonka mukaan nämä nimet ovat todellisuudessa viittauksia Jeesukseen, on sittemmin luovuttu. Varmaa kuitenkin on, että Jeesus mainitaan muutamassa kohdassa nimeltä. Eräässä tekstissä kerrotaan, miten Jeesus tapettiin pääsiäisen aattona Jerusalemissa, koska hän oli johtanut Israelin kansaa harhaan.³

Jeesuksella myös kerrotaan olleen opetuslapsia, vaikka mainittu lukumäärä onkin virheellisesti viisi. Ehkä tunnetuin maininta Jeesuksesta on kertomus, jossa Jeesuksen väitetään olleen Marian ja roomalaisen sotilaan Panteran äpärälapsi. Kyseessä näyttäisi olevan sanaleikki, koska nimi Pantera muistuttaa kreikan kielen sanaa parthenos, neitsyt. Tämä viittaus on siis selkeä polemiikki Jeesuksen neitseestäsyntymisväitteisiin.

Ongelma Talmudin kohdalla on se, että nämä lähteet ovat peräisin toiselta ja kolmannelta vuosisadalta, ja siksi tutkijat eivät anna niille kovin suurta painoarvoa. Kertomusten tarkoitus oli muistuttaa juutalaisia siitä, että Jeesus oli kansan eksyttäjä, joka sai oikeudenmukaisen tuomion.

Tacitus, keisari ja Rooman palo

Roomalainen historiankirjoittaja Cornelius Tacitus (n. 55–120) kirjoitti useita teoksia. Niistä merkittävin kantaa nimeä Keisarillisen Rooman historia (lat. Annales). Vuonna 115 kirjoitettu teos oli 16-osainen, ja se kattoi ajan keisari Tiberiuksen valtaannoususta vuodesta 14 aina Neron hallintavallan päättymiseen vuoteen 68. Ikävä kyllä viidennestä kirjasta puuttuu isoja kokonaisuuksia, kirjat 7–10 ovat kadonneet täysin ja kirja 16 päättyy vuoteen 66.

Teossarjassa Tacitus kirjoittaa pitkästi Rooman palosta, joka tapahtui vuonna 64. Liikkeellä oli huhuja, joiden mukaan keisari Nero oli itse vastuussa tästä tuhopoltosta. Saadakseen tilalleen syntipukin hän heitti syyt kristittyjen niskoille. Tässä kohden Tacitus selittää kristillisen liikkeen alkuperää:

”Nimitys oli saanut alkunsa Kristuksesta, jonka prokuraattori Pontius Pilatus oli teloittanut Tiberiuksen aikana. Turmiollinen taikausko talttui hetkeksi, mutta levisi sitten uudelleen, ei ainoastaan Juudeaan, jossa paha oli saanut alkunsa, vaan jopa Roomaankin. Kaikki inhottava ja hävettävä näet kerääntyy tänne ja viihtyy täällä.”⁴

Tämä kohta on sikäli mielenkiintoinen, että se on roomalaisten historioitsijoiden teoksissa ainoa maininta Pontius Pilatuksesta, vaikka titteli onkin väärä: Tiberiuksen aikana virka kulki todellisuudessa vielä nimikkeellä ”prefekti”.

Tekstikatkelma maalaa kristityistä todella negatiivisen kuvan mutta tulee vahvistaneeksi monta tärkeää yksityiskohtaa Jeesuksen elämästä. Kristittyjen nimitys juontaa juurensa Kristuksesta, joka toimi Juudeassa ja jonka Pontius Pilatus ristiinnaulitsi keisari Tiberiuksen aikana. Kristillinen liike talttui hetkeksi, mutta jostain syystä se elpyi uudelleen. Teksti todistaa myös sen, että 60-luvulle tultaessa liike oli niin tunnettu, että Roomassa se osattiin erottaa juutalaisuudesta omaksi ryhmäkseen.

Tacituksen teksti on Josefuksen ohella kaikkein vahvin Uuden testamentin ulkopuolinen dokumentti Jeesuksen kuolemasta.

”Eräs levottomuutta aiheuttanut Chrestos”

Kristityistä kirjoitti myös Gaius Plinius Caecelius Secundus (61– 113), joka uransa loppuvaiheessa toimi Bitynian maaherrana. Vuonna 111 hän kirjoitti keisari Trajanukselle kirjeen ja kysyi neuvoa kristittyjen suhteen; heidän uskontoaansahan pidettiin laittomana.

Jälkipolville säilyneessä kirjeessä puhutaan siitä, miten kristityt laulavat hymnejä Kristukselle kuin Jumalalle ja nauttivat tilaisuuksissaan yhteisen aterian.⁵

Samaa aikakautta edustaa roomalaisen historioitsijan Suetoniuksen (70–140) vuonna 120 kirjoittama teos De vita Caesarum, jossa hän käsitteli kahdentoista keisarin elämää.  Claudiuksesta kertoessaan hän kertoo Claudiuksen ajaneen juutalaiset pois Roomasta, koska ”eräs Chrestos” aiheutti heidän keskuudessaan levottomuutta.⁶

Kohta vahvistaa ainakin Apostolien tekojen maininnan samasta karkotuksesta.7 Lisäksi osa tutkijoista näkee sanan ”Chrestus” viittaavan Kristukseen. Näyttää siltä, että Suetonius on ymmärtänyt väärin Kristus-sanan ja muuttanut sen roomalaiseksi nimeksi. Tietonsa Suetonius on todennäköisesti penkonut roomalaisten virallisista lähteistä, ja täten kohta on itsenäinen viittaus Kristukseen.

Thallus ja Jerusalemin arvoituksellinen pimeys

Edellisten lähteiden lisäksi Jeesuksesta on jäänyt jälkiä kreikkalaisen filosofin Kelsoksen teokseen Todellinen oppi noin vuodelta 180. Kelsos hyökkää rajusti kristittyjen väitteitä vastaan. Hän muun muassa ivaa sitä, että Jeesuksen ylösnousemuksen paras todistaja oli hysteerinen nainen. Myös syyrialaisen kirjailijan Lukianos Samosatalaisen teos Peregrinoksen polttoitsemurha vuodelta 165 sisältää maininnan muun muassa Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.

Kaikkein varhaisin tunnettu Raamatun ulkopuolinen viittaus evankeliumien tapahtumiin  löytyy kuitenkin historioitsija Thallukselta, joka 50-luvulla kirjoittamassaan teoksessa ottaa kantaa Jeesuksen kuoleman hetkellä olleeseen pimeyteen.⁸

Nykyään teos tunnetaan vain välikäsien kautta, mutta tiedämme, että kristitty historiankirjoittaja Julianus Africanus (160– 240) kritisoi Thalluksen tulkintaa, jonka mukaan pimeys johtui auringonpimennyksestä. Maininta näyttäisi vahvistavan sen, että Jeesuksen kuoleman hetkellä maan todella peitti kummallinen pimeys, joka ilmiönä vaati selityksen.


Viitteet:
1) 20.200–201.
2) 18.63–64.
3) b Sanh. 43a.
4) 15.44.
5) ks. Fil. 2:5–11; Kol. 1:15–20.
6) Claud. 25:4.
7) Ap.t. 18:2. 8) Mark. 15:33.

Lähde: Van Voorst. R. 2000. Jesus Outside the New Testament. An Introduction to the  Ancient Evidence. Eerdmans.


Janne Saarela
Kirjoittaja on teologian kandidaatti.

Miksi suotta pelata skeptikkojen korteilla

Henkilöt, jotka kyseenalaistavat Jeesuksen historiallisen olemassaolon, kyseenalaistavat luonnollisesti Uuden testamentin luotettavuuden historian kuvaajana.

Tähän haasteeseen vastatessamme kristityillä on kiusaus lähteä pelaamaan skeptikoiden  jakamilla korteilla ja tarttua ensisijaisina todisteina Uuden testamentin ulkopuolisiin teoksiin. Tällaiseen peliliikkeeseen sisältyy kuitenkin se virhepäätelmä, että Uuden testamentin evankeliumit eivät sisällä millään tavalla historiallisesti arvokasta tietoa Jeesuksesta.

Todellisuudessa neljä evankeliumia ovat edelleen parhaimmat ja luotettavimmat historialliset lähteet Jeesuksesta. Uuden testamentin ulkopuoliset teokset eivät anna hänestä käytännössä mitään lisätietoa — vaikka ne mielenkiintoisella tavalla vahvistavatkin joitakin Jeesuksen elämän pääkohtia.

On myös hyvä ottaa huomioon se, että antiikin ajan kirjoittajilla oli yleensä täysin erilaiset motiivit teostensa sisältöjen valikoimisessa kuin mitä 2000-luvulla elävät modernit ihmiset  toivoisivat. Vain ani harva tuon ajan ihmisistä sai nimensä niihin teoksiin, jotka ovat sattuneet selviytymään meidän aikaamme saakka. Yksikään roomalainen kirjoittaja ei mainitse lainkaan esimerkiksi Flavius Josefusta, vaikka hän on kaikkein merkittävin juutalainen historioitsija ensimmäiseltä vuosisadalta.

Ne muutamat maininnat, jotka Jeesuksesta ovat luettavissa säilyneissä teoksissa, ovat juuri sen verran, kuin mitä me olisimme voineet olettaa.