Heikki K. Lyytinen: Onko totuus perusarvona hämärtymässä?

 

Motto: Jos ei muuta viisautta, koettele totuutta!

 

Ottakaamme aluksi yhteisen ymmärryksemme lähtökohdaksi arvon määritelmä, jonka yhdessä Terhi Entosen kanssa kiteytimme eräässä Jyväskylän yliopistossa tekemässämme tutkimuksessa. Arvo voidaan määritellä yksilön kokemaksi tunteeksi, sisäistetyksi preferenssiksi, toiminnan päämääräksi tai sen tulosten arviointikriteeriksi. Arvot siis ilmaisevat, miten asioiden pitäisi olla. Ne ilmenevät toiminnassamme. Me koemme omat arvomme tunteena. Ne ilmenevät myös toimintamme arviointikriteerien määrittämisessä.

 

Keskityn tässä tarkastelemaan vain yhden perusarvon – totuuden – olemusta. Se on hyvin lähellä myös meidän jokapäiväistä elämäämme.

 

Noin pari vuotta sitten Oxfordin sanakirjojen toimitus valitsi vuoden 2016 sanaksi post-truth eli totuudenjälkeinen. Totuudenjälkeisellä ajalla viitataan siihen, että tunteet ja suoranaiset valheet ovat osittain syrjäyttäneet faktat – siis tosiasiat. Sana näyttää levinneen varsin hyvin maailmalla.

 

Ilmeisesti sanan valinnalla tavoiteltiin jo yleisesti hyväksyttyä ns. totuuden uutta merkitystä, jossa ollaan kitsaita perinteiseen totuuteen nähden. Voisimme kai puhua myös häpeän jälkeisestä ajasta (post-shame), kun ei enää koeta häpeälliseksi kiertää totuutta. Ehkä valhe myös monimutkaisessa ja infoähkyisessä maailmassa paremmin onnistuu.

 

Onko niin, että tänä päivänä puhutaan vain niin totta kuin osataan? Mutta jatkuvassa muutoksessa elävä ihminen tarvitsisi siitä selviytyäkseen pysyviä arvoja. Niitä ovat esimerkiksi ihmisarvo, yksilönvapaus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, demokratia jne. Ne ovat ns. länsimaisia arvoja, joita idässä, kuten esimerkiksi Kiinassa, on kutsuttu myös vihollisiksi. Niihin kuuluvat myös ns. perusarvot: totuus, hyvyys ja kauneus. Viimeksi mainittu ei tarkoita vain ulkoista kauneutta, vaan hengen ja ajatusten kauneutta. Se on seurausta ihmisen hyvistä ominaisuuksista, hyvistä ajatuksista, sanoista ja teoista. Kauneutta ovat ihanteellisuus, epäitsekkyys ja lähimmäisenrakkaus. Ne merkitsevät aineellisuuden voittavaa henkisyyttä. Voisi kauneuteen sisällyttää vielä suvaitsevaisuudenkin, jonka tänä päivänä äkkipikaisuuskin näyttää voittavan, kun potkutkin tulevat yllättäen puskista. Tosin suvaitsevaisuus terminä vaikuttaa hieman vanhahtavalta ja lokeroivaltakin.

 

Mainitut perusarvot liittyvät läheisesti ihmisen perusolemukseen. Totuus vetoaa järkeemme, hyvyys tahtoomme ja kauneus tunteisiimme. Voisimme puhua myös kestävän kehityksen arvoista. Ne eivät koskaan ole juuri tuhoavia. Siihen perustuu niiden arvossaan pysyvyys.

 

Erityisesti totuuden jälkeinen aika on liitetty politiikan tekoon. Suuret poliittiset johtajat esittävät vaihtoehtoisia totuuksia niin idässä kuin lännessäkin. Faktat, perustellut näkemykset ja tiede näyttävät jäävä huhujen, salaliittoteorioiden, tee-se-itse -asiantuntijoiden ja suoranaisten valheiden jalkoihin.

 

Kuitenkin totuudenmukaista tietoa on nyt saatavissa paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Samaan hengenvetoon on syytä todeta, että myös epätotuudenmukaista tietoa tuotetaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Tämän ns. disinformaation eli tarkoituksellisesti harhaanjohtavan tiedon odotetaan eri muodoissaan kasvavan tulevaisuudessa huikeasti. Sanan muuten muotoili tarkoituksella ranskan kielen pohjalta Josef Stalin.

 

Tämän hetken arvioiden mukaan puhutaan maailmanlaajuisesti uskomattoman suurista julkaisuluvuista disinformaation tulevaisuuden kasvussa. Jokin asia on helppo tunnistaakin disinformaatioksi. Ehkä on helppo vastata kysymykseen, oliko esimerkiksi meille viime kesänä välitetty tieto 100 000 miehen sotaharjoituksesta lähialueellamme pelkästään terrorismin torjuntaharjoitus vai mahdollisesti jotain muuta. Samanaikaisesti vaaditaan moralisoivasti ns. alastonta totuutta.

 

Valheellisuus on uusi totuus ja koreografia on sisältöä vahvempaa, kirjoitti The New York Timesin kolumnisti Roger Cohen tarkkanäköisessä tekstissään heinäkuun lopulla vuonna 2016. Joka tapauksessa on kysymys sanan mahdilla vaikuttamisesta. Sen seuraukset voivat olla milloin siunaukseksi milloin kiroukseksi.

 

Nykykeskustelussa esiintyvä ajatus ”faktojen jälkeisestä demokratiasta” ei välttämättä ole uusi asia. Onkohan toimittu aikaisemminkaan faktoihin pohjautuen ja järkiargumentein? Jo antiikissa tiedettiin, kuinka faktat esitetään itselle mieluisassa valossa. Erityisesti keisari Augustus oli tässä taitava. Hän oli propagandan mestari.

 

Käsittelin aikoinaan yhdessä opinnäytetyössäni antiikin propagandaa ja tiettyjen käsitteiden käyttöä propagandatarkoituksessa. Vallankäyttäjien retoriikassa tosi hämärtyi valtapyrkimyksissä jo ainakin pari vuosituhatta sitten. Vaihtoehtoisten faktojen toimintatapa on hallittu kautta aikojen. Valhe on ollut vallanpitäjälle oman aseman puolustusta. Ei siis tässä suhteessa mitään uutta auringon alla.

 

Totuus – suuri sana – (antiikin kreikan aleetheia merkitsi totuutta, unelmien toteutumista, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä) arvona liittyy erityisesti tieteen ihanteisiin, mutta yhtä lailla se on ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa kaiken luottamuksen perusta. Totuus ilmentää pyrkimystämme tietopääoman ja ajattelun kehittämiseen ja viisauteen. 

 

Totuuteen liittyy olennaisesti perusteltavuus. Oma tiedon valinta on kyettävä perustelemaan, mutta samalla on oltava avoin tiedon (totuuden) itseään korjaavuudelle. Erityisesti tieteellinen työ ei koskaan voi pysähtyä siihen, miltä asiat arkiajattelun pohjalta ensi alkuun näyttävät. Tiede pyrkii totuutta etsiessään syvemmälle, uusien yhteyksien ja ajattelutapojen löytämiseen ja kehittämiseen johdonmukaisemmin kuin arkiajattelun pohjalta.

 

Mutta ovatko edellä todetut vaihtoehtoiset faktat vain huuhaata?

 

Tieteellinen työ ja sen tuottamat faktat on uusien mahdollisuuksien avaamista, avaramman maailmankatsomuksen muodostamista ja koettelua. Tieteen tehtävä on ihmisen mahdollisuuksien laajentaminen, ei rajaaminen. Tämä voi tapahtua vain kysymysten, ei vastausten tai pelkkien faktojen kautta. Jokainen oikein muotoiltu kysymys luo mahdollisuuden ihmisen ja ympäristön muodostaman järjestelmän laajentumiselle. Jokainen fakta tarjoaa mahdollisuuden vaihtoehtoiselle faktalle. Jokainen vastaus on vain siirtymä uuteen kysymykseen. Vaihtoehtoinen fakta ei siis ole sinänsä mikään disinformaatio, saati sitten valheellinen tieto.

 

Tiede on kulttuuritoimintaa, joka tuottaa nimenomaan vaihtoehtoisia faktoja, keskenään kilpaileviin teorioihin perustuvia väittämiä, joiden avulla maailman ilmiöitä pyritään selittämään. Tiede on itse asiassa epäilemisen taidetta; jokainen fakta joutuu väistymään uuden teorian tieltä.

 

Tieteen historia osoittaa, että monet sellaiset asiat, joita tavalliset, järkevät ihmiset tai tutkijat ovat pitäneet mahdottomina ja joita vain haaveilijat, kylähullut tai utopistit ovat kuvitelleet, ovatkin aikaa myöten osoittautuneet todellisuudeksi.

 

Totuus ei olisi niin merkityksellinen asia, jos ei olisi valhetta. Totuutta ei tarvitsisi silloin korostaa. Tiedämme, ettei ihminen aina tuota totuutta. Aivotkaan ei ole mikään totuuselin. Yhtälailla se tuottaa tunneperäisiä uskomuksia, asenteita ja arvojakin, joissa ei ole mitään järjellistä.

 

Yksi näkökulma totuuteen avautuu myös Raamatun kautta, joka opettaa siveelliset velvollisuudet, johdattaa totuuteen ja ohjaa askeleet oikealle tielle. Raamatussa totuus ilmaistaan siten, että Jumalan sana on totuus ja että Pyhä Henki on totuuden henki, joka johdattaa kaikkeen totuuteen. Tässä suhteessa totuuden sisältönä on Jeesuksen sanoma: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Mitä sitten on tässä totuus? Onko se Jumalan rakkaus, Jumalan tuleminen ihmiseksi ja ihmisten syntien sovittajaksi?

 

Pilatus kysyi ennen Jeesuksen tuomitsemista: Mikä on totuus? Filosofisesti sivistyneenä miehenä hän varmaan tiesi, että ei saisi kysymykseen vastausta. Ja oikeassa oli: Jeesus vaikeni. Totuus on tästä yhteydessä kuitenkin jotain muuta kuin mitä edellä olen todennut totuudesta perusarvona ja tieteen ihanteena ja keskinäisen luottamuksen perustana.

 

Totuuden oikein ymmärtäminen ja sen mukaan toimiminen ja eläminen käytännön tasolla on kuitenkin tärkeintä. Jos tahtoo rakastaa totuutta, on muistettava, että totuus voi olla itselle epämiellyttävä. Kun tutkimme tarkoin omia vaikuttimiamme, niin hyvin vähän niistä löytyy täysin puhtaita. Totuuteen pääseminen ja siinä pysyminen merkitsee aina todellista nöyryyttä ja itsetutkistelua. Tämä ei yleensä ole kivutonta, siksi se ei olekaan kovin suosittua. Totuus tekee joskus kipeääkin.

 

Merkittävät kehitysaskeleet ihmisen elämässä kulkevat usein kriisien kautta. Ihmiselämän kriisit tarkoittavat hetkiä, joita edeltää ihmisen toiminta-alueen laajentuminen alueille, missä vanhat faktat osoittautuvat paikkansa pitämättömiksi. Tällöin vanhojen käsitysten pohjalle rakentuva toiminta ei enää tuota tyydyttäviä toiminnan mahdollisuuksia. Syntyy yhä enemmän sellaisia kokemuksia ja tapahtumia, joita ei kyetä enää ymmärtämään tai järjestämään vanhojen faktojen pohjalta.

 

Kun kysymyksiä, epäonnistuneita toimenpiteitä ja ristiriitoja on kertynyt liikaa, ihmisen toiminta alkaa hajota. Hänen täytyy silloin palata tarkastelemaan oman elämänsä perustaa ja arvioimaan uudelleen niitä totuuksia, joihin hän on uskonut. Tämä voi johtaa peruskäsitysten rajoittuneisuuden toteamiseen ja uuden toiminnan syntyyn. Tällöin ihminen yleensä pitää aikaisempia käsityksiään väärinä, vaikka ne tosiasiassa olivat aikanaan aivan oikeita - ainakin oman toiminnan kannalta.

 

Jos uusi maailmankäsitys tarjoaa mahdollisuuden uudenlaiseen toimintaan ja koettujen ristiriitaisuuksien järjestämiseen, ihmisen toiminta laajenee ja synnyttää uudenlaisia toiminnan mahdollisuuksia. Kokemusten karttuessa ja toiminta-alueen laajentuessa tullaan kuitenkin jälleen tilanteeseen, jossa nuokaan faktat tai ”oikeat” käsitykset eivät ole riittäviä kaiken koetun ymmärtämiseen ja järjestämiseen.

 

Seuraa jälleen uusi käsitysten kriisi. Eikö tällaista ole juuri henkinen kasvumme ja kehityksemme myös totuuden muotoutumisen näkökulmasta. Sisäinen toiminta-alueemme laajenee ja ennakkoluulomme hälvenevät, jolloin vapaudumme sisäisistä rajoitteistamme. Näin myös ihmisyytemme voi jalostua.

 

Lainaan lopuksi totuudenrakkauteen liittyen saksalaista ajattelijaa Adolph von Kniggea vuodelta 1796: ”Ei ole mitään hätävalheita: koskaan ei ole lausuttu paikkansa pitämätöntä, jolla ei aiemmin tai myöhemmin olisi epäedullisia vaikutuksia jollekin; mutta sellainen, joka on tunnettu tarkoin sanassa pysymisestä eikä koskaan myönny paikkansa pitämättömyyksiin, saavuttaa varmasti luottamusta, hyvän maineen ja arvostuksen.”

 

Totuus on siis keskinäisen luottamuksen peruslähtökohta. Älkäämme siis alistuko totuudenjälkeiseen aikaan! Jos ei siis muuta viisautta, koetelkaamme totuutta! Muutoin käy sielullemme niin kuin venäläinen kirjailija Anton Tsehov on todennut: ”Kirva syö lehteä, ruoste rautaa ja valhe sielua.”

 

 

Heikki K. Lyytinen

 

Kirjoittaja on Koulutuksen arviointineuvoston pääsihteeri (emeritus)

 

 

 

 

 

Lähteet:

 

Järvilehto, T. 1995. Mikä ihmistä määrää? Ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulutuksesta. Pohjoinen.

Lyytinen, H. K. 2018. Tunne itsesi ja johda itseäsi. Kirjoituksia ihmisenä kasvun tueksi. Great Slogan Oy.

Entonen, T. ja Lyytinen, H. K. 1979. Avoimen yliopiston toimivuus kasvatustieteen opetuksessa. Osaraportti I. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksen sivutoimintapisteissä kasvatustieteen approbatur-arvosanaa suorittavien opiskelijoiden opiskelumotiiveista ja opiskeluun liittyvistä arvoista. Research reports N:o 85. Department of Education. University of Jyväskylä.

Ojanen, M. 2017. Vaihtoehtoisia faktoja. Miksi valehtelemme. Minerva.