Ulkoista ja sisäistä ei voi erottaa toisistaan

Ristin Voitossa (RV 46/2015) julkaistu haastatteluni, jossa siteerattiin joitakin pamflettini keskeisiä kohtia, on herättänyt vilkkaan keskustelun. Joidenkin mielestä nuorisotyöhön liittyvä keskustelunavaus oli ajankohtainen. Toisten mielestä kannanotto oli aiheeton ja loukkaava. Vaikka keskustelussa on jo tullut esille monta tärkeää näkökulmaa, kommentoin sitä vielä joillakin ajatuksilla.

Elli Meklinin kirjoitus (RV 48/2015) tiivistää hyvin sen kritiikin, jota on osoitettu kannanottoani kohtaan. Samalla se tarjoaa mahdollisuuden tarkastella niitä laajempia asiayhteyksiä, jotka kannanotossa mainittujen ilmiöiden taustalla vaikuttavat, kuten myös sitä tapaa, jolla kyseisiä asioita helluntaiherätyksessä myydään. Keskityn siksi kommentoimaan joitakin Meklinin esittämiä argumentteja.

Meklin antaa ymmärtää, että allekirjoittanut arvioi kristillistä nuorisotyötä, kuten fanikulttuuria, kielenkäyttöä ja artistien ulkonäköä, alkuperäiselle kristillisyydelle vierain arvoin ja menetelmin kiinnittämällä huomion ulkoisiin asioihin. Kristinuskon syntysijoilla sitä vastoin Meklinin mukaan ”huomio kiinnittyi ulkoisen sijasta sisimpään”.

Väite sisältää tietyn näennäisen totuuden, mutta se on kuitenkin puutteellinen. Toki kristinuskon syntyaikaan oli uskonnollista ajattelua, joka kiinnitti väärällä tavalla huomion ihmisen tekoihin ja ulkoiseen olemukseen. Sitä kutsutaan ulkokultaisuudeksi ja muotojumalisuudeksi. Mutta tässä ei ole kyse samasta asiasta.

Vaikka alkukristillisenä aikana tiedostettiin, että usko on sydämen asia, se ei tarkoittanut uskonelämän rajaamista vain uskovien sisäiseksi asiaksi. Usko ja kristillisyys vaikuttivat uskovan elämässä kokonaisvaltaisesti ja näkyivät varmasti myönteisellä tavalla myös hänen ulkoisessa olemuksessaan (Room. 12:2).

Toiseksi Meklinin väite siitä että ”tähtikulttuuri hyvine esikuvineen sopii kristillisyyteen”, kaipaa kommenttia. Populaari viihdeteollisuuden palveluksessa oleva nykyaikainen tähtikulttuuri on usein hyvin ihmiskeskeistä, pinnallista ja kosiskelevaa. Se edustaa kristillisyydelle vieraita arvoja ja ihanteita, jotka eivät erityisen hyvin sovellu kristillisille esikuville.

Mietin usein sitä, miksi valovoimaisimmat helluntaikulttuurin nuorille tarjoamat fanituksen kohteet ovat usein kristillisen viihde-elämän tähtiä ja artisteja. Toki artistitkin voivat olla hyviä esikuvia, mutta missä ovat esimerkiksi Äiti Teresat ja muut vastaavat kristillisyyden edustajat, jotka ovat antaneet elämänsä pyyteettömästi Jumalan käyttöön ja lähimmäisten palvelemiseen jääden usein itse varjoon? He tasapainottaisivat kokonaiskuvaa hengellisten esikuvien joukosta.

Myös nykypäivänä nuoret tarvitsevat esikuvia, jotka opettavat oman esimerkkinsä kautta samaa, mitä korkeimmasta esikuvastamme sanotaan: ”Ei hän huuda eikä korota ääntään, ei anna sen kuulua kaduilla” (Jes. 42:2). Hän on ”hiljainen ja nöyrä sydämeltä” (Matt. 11:29), eikä hänen kuninkuutensa ole tästä maailmasta (Joh. 18:36).

Kolmanneksi, Meklin edustaa mielestäni herätysliikkeessämme varsin yleistä ja valitettavan yksipuolista näkemystä kulttuurista. Pienikin kulttuurikriittisyys, jota sekulaari maailma kyllä harrastaa, leimataan helposti taantumuksellisuudeksi, jota tulee ajanmukaisuuden nimissä vastustaa.

Vaikka kristilliset arvot ilmenevät eri kulttuureissa, kuten Meklin toteaa, kulttuurissa näkyvät myös ei-kristilliset arvot ja ihanteet. Vielä nykyaikanakin on olemassa asioita, jotka ovat ”maailmasta” ja jotka löytävät ilmenemistapansa erilaisissa kulttuureissa. Tällaisia ovat esimerkiksi lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus (1. Joh. 2:16). Tätä maailmaa ei tulisi rakastaa eikä sen menoon mukautua.

Myös herätysliikkeessämme tarvitaan kulttuuristen ilmiöiden takana olevien vaikuttimien tuntemista sekä kykyä erottaa hyvä pahasta ja oikea väärästä. Vain tältä pohjalta voidaan ratkaista, mitkä erilaisista kulttuurisista toimintatavoista soveltuvat suoraan tai muunnettuna uskovan elämään ja seurakunnan missioon ja mitkä eivät. Se on osa toiminnan kontekstualisointia ja seurakunnan kutsumusta.

Lopuksi kertaan kannanottoni pääteesit, jotka Ison Kirjan maisteriopiskelija Veli-Pekka Haarala on ansiokkaasti tiivistänyt:

"1. Kallinen on huolissaan siitä, pitääkö Jeesuksen seuraamisen kannalta olennainen elementti eli kristillis-eettinen pohdinta pintansa tämän ajan keskellä. Tuleeko Jumalasta enemmän itsemme näköinen kuin toisinpäin? Mitä on opetuksemme keskiössä?

2. Kallinen on huolissaan siitä, että nuorisotyöllämme on riski ohjautua toimimaan vallitsevan kulutuskulttuurin ehdoilla ja kristillisen arvomaailman kustannuksella. Kulttuuri ei ole neutraali asia.

3. Kallinen kysyy, pyrimmekö ostamaan nuorisomassojen hyväksynnän viihteellistämisen kautta. Ongelmana hän näkee vallan siirtymisen esikuvilta nuorisomassoille (curling-vanhemmuus ja kidadults-ilmiö).

4. Kallinen kysyy, onko nuorisotyössämme havaittavissa edellä mainituista johtuvia narsistisen epidemian piirteitä. Tämän kulttuurisia oireita ovat muun muassa lisääntynyt materialismi, omien oikeuksien vaatiminen, julkinen väkivaltaviihde, aggressio, itsetehostus sekä yksilöllisyyden ja oman ainutlaatuisuuden ylikorostaminen. Pitäisikö pohtia sitä, miten helluntailiikkeen nuorisotyö voisi toimia vastakulttuurina näille ilmiöille?

Nämä ovat lyhyesti ne asiat, joita Kallinen haluaisi helluntailiikkeen pohtivan, koska sillä on tekemistä erityisesti sen kanssa, ”millaiseen Jumalaan uskomme ja millaista kristillisyyttä harjoitamme herätysliikkeessämme”.

Uskoisin, että näiden pointtien pohjalta on mahdollista lähteä keskustelemaan hyvässä hengessä – toki ainoastaan silloin, jos näiden asioiden pohtiminen nähdään ylipäätään tarpeelliseksi.


Vesa Kallinen
Isä ja käytännöllisen teologian jatko-opiskelija
Sipoo